Kun kirjailija on kirjoittanut teoksen ja se on lukijan kädessä, kuka on silloin äänessä? Onko kirjailija mykkä, sivustaseuraaja, joka odottaa toisen reaktiota? Onko lukijan mielikuvitus äänessä, kun hän kuvittelee kirjan dialogit? Nämä kysymykset nousivat mieleen lukiessani Anna-Kaari Hakkaraisen kirjaa Marraseliö.

Marraseliö on monien ulottuvuuksien ameebamainen tarinoiden kirja. Se on monipersoonainen kaunokirjallinen tutkielma naiseudesta, rakkaudelle antautumisesta ja miehiselle taiteentekemiselle uhrautumisesta. Se kertoo myös manipuloimisesta, persoonallisuuksien rajoista, itsemääräämisen oikeudesta, rakkaudesta ja väärinkohtelusta. Tämä on sateenkaaren kaikkia värejä käyttävä ja mustavalkoisuutta kammoksuva kirja, vaikka se on lähtenyt liikkeelle Ingmar Bergmanin mustavalkoisesta elokuvasta Naisen naamio - Persona.

Bergmanin kiehtovan oudossa elokuvassa on kaksi naista. Näyttelijä Elisabeth lopettaa puhumisen, ja häntä sairaalassa hoitava Alma yrittää puhumalla saada kontaktia Elisabethiin. Alma ei tunnu pääsevän Elisabethin mielen sisälle. Hän pystyy näkemään vain pinnan, ilmeet ja reaktiot. He matkustavat Fårön saarelle, jossa Alma pyrkii löytämään yhteyden hoidettavaan ja saamaan hänet puhumaan. Tärkeinä paikkoina sekä elokuvassa että Marraseliössä ovat Gotlanti ja Fårön saari, jossa Bergman asui ja kuvasi elokuviaan. Saari on myös Hakkaraiselle tuttu, sillä hän on vieraillut siellä kymmenisen kertaa.

On hämmästyttävää, miten hienosti Anna-Kaari Hakkarainen on kirjoittanut moniulotteisen teoksen. Sisätarinoista alkaa hahmottua vähitellen erilaisia toisiaan täydentäviä kuvia ja henkilöitä kuvaavia motiiveja.

Ihminen naamion takana

Sanonta pars pro toto - osa kokonaisuuden asemesta toistuu teoksessa. Kirja koostuu olennaisista osista sillä tavalla, että jos yksikin puuttuisi, silloin kokonainen kuva ei olisi ehjä.

Hakkarainen kertoo keskustelussa Keravan kirjastossa, että hänelle yksi keskeisimmistä virkkeistä teoksessa on:

”Ensin jonkin on oltava näkyvillä ennen kuin sen voi ottaa pois.”

On siis ensin nähtävä naamio, jotta sen alta voi nähdä ihmisen. Pinta näyttää ihmisen rajat, mutta persoonallisuudet ovat häilyviä. Niitä värittävät muistot emmekä me ihmiset aina toimi järjen ohjaamina.

Visuaalisen kulttuurin ilmiöihin perehtynyt Hakkarainen ruotii perusteellisesti Ingmar Bergmanin tuotantoa ja toimintaa elokuvaohjaajana. Jouduin tarkistamaan omia muistikuviani Bergmanista, koska olin pitänyt häntä elokuviensa kautta oivaltavana ja syvällisenä naisten ymmärtäjänä. Mutta Hakkarainen kyseenalaistaa vahvasti tuota mielikuvaa.

”Ingmar halusi manipuloida, hän oli tietoinen vallastaan, hän oli tutkinut ihmismieltä, tunsi sen hypnotisoijan tavoin, siltä se ainakin minusta katsojana tuntuu, niin taitavasti Ingmarin elokuvat on rakennettu, niin saumatonta on hänen petoksensa. Ingmarilla oli valta pitää katsojat lumouksen vallassa, valta rikkoa se. Valta saada katsojat ahdistumaan, iloitsemaan. Saada heidät itkemään ja nauramaan, voimaan pahoin.”

Kirjan nimi Marraseliö tulee saprotrofista, joka mädänsyöjänä elää kuolleella orgaanisella materiaalilla.

”Saprotrofin suomenkielinen nimi on marraseliö. Marraseliö on mädänsyöjä, joka elää kuolleilla organismeilla. Marraseliö saattaa elää symbioosissa sienten kanssa vuosia, vuosikymmeniä pimeydessä, kokonaan maan alla, ja sitten taas jokin vuosi se yhtäkkiä kasvattaa kukkivan varren maan pinnalle.”

Kirjan henkilöiden nimet elävät villisti ja vaihtuvat. Tämä kaikki liittyy lukiessa persoonallisuuksien yhtenäisyyden harhaluuloon. Hakkaraisen tarina pohtii, että ihminen ei ole jakamaton, eikä minuus monoliittinen kokonaisuus. Kirjan kertojaäänenä on monisyinen ihminen, jonka mieli on jatkuvassa liikkeessä. Pyrkimys hyvän tekemiseen on pohjavireenä, mutta sitä horjuttavat ihmisten rujous ja toisten kaltoinkohtelu.

Kirjailijana Hakkaraisen hienous on siinä, miten hän saa teoksen pysymään eheänä, vaikka välillä henkilöiden nimet vaihtelevat ja hän kirjoittaa, että minä voisin olla sinä ja sinä voisit olla minä.

Yhtenä olennaisena sisätarinana on naisen rakastuminen taiteilijamieheen. Aluksi aidolta tuntunut rakkaus alkaa muuttua uhrautumalla miestaiteilijan tukemiseksi. Konkreettisena esimerkkinä tällaisesta toiminnasta Hakkarainen kirjoittaa poimintoja Tuula-Liina Variksen kirjasta Kilpikonna ja olkimarsalkka. Siinä Varis kuvaa alistuvaa tukeaan kirjailija Pentti Saarikoskelle.

Joskus hyvä kirjailija aavistaa tulevia tapahtumia ja aistii ajassa liikkuvia ilmiöitä. Ilman mitään mystiikkaa Hakkarainen on kirjoittanut teokseensa muutamalla sanalla myös Alma Pöystin, joka valitsi kuudesta Finlandia-ehdokkaasta voittajaksi Pajtim Statovcin romaanin Lehmä synnyttää yöllä. Hakkarainen kirjoitti jo vuoden 2023 syksyllä luettuaan Helsingin Sanomista yhden artikkelin.

”Näitkö uutisen, että Personasta tehdään uusi versio? Tekoälyllä. Another Persona, tekoäly siis luo sen. En, mitä? Niin, tekoälyllä poistetaan elokuvasta Elisabeth, tai siis Liv Ullmann, ja hänen tilalleen pannaan toinen näyttelijä. Oletko tosissasi? Idea oli kai saatu Cannesin elokuvajuhlilla, ja näyttelijä on vieläpä suomalainen, Alma jotain oli hänen nimensä. Pöysti?”

Katso Anna-Kaari Hakkaraisen haastattelu Keravan kirjastossa 9.1. 2025 täältä.