Annastiina Heikkilän esikoisromaani, Vapaus valita kohtalonsa, nousee kevään Ukrainan traagisten tapahtumien vuoksi kipeän ajankohtaiseksi lukukokemukseksi. Se nostaa esiin suuren moraalisen kysymyksen siitä, miten meidän tulee vastustaa epäoikeudenmukaisuutta ja raakaa väkivaltaa. Onko oikein ryhtyä aktiiviseen vastarintaan vai pitääkö meidän tyytyä vain sivistyneesti keskustelemaan ja vaikuttamaan sanoilla?

Heikkilä kirjoittaa kuinka menneisyyden karmeudet eivät päästä irti vaan vaativat oikeuden toteutumista. Hän kuvaa kirjassaan kahden eri taustaisen päähahmon kautta kaksinkertaisen vierauden erilaisia kokemuksia. Suomalaisranskalaisesta avioliitosta syntynyt Lea ja hänen algerialaisperäinen ystävänsä Anissa näkevät eri tavoin ranskalaisessa yhteiskunnassa olevan rakenteellisen väkivallan. Demokratian mallimaana usein pidetty Ranska osoittautuu moniongelmaiseksi sekä menneisyydeltään että nykypäivän tapahtumiltaan.

Kaksinkertainen vieraantuminen on yhtenä isona teemana Heikkilän kirjassa. Ranskaan opiskelemaan päätyneellä Lealla on ranskalainen isä ja suomalainen äiti. Vaikka hän on puoliksi kasvanut ranskalaiseen kulttuuriin, silti hän joutuu kokemaan väheksyntää isänsä uuden elämänkumppanin puolelta.

”Sinä luulet voivasi marssia minun maahani ja meidän kotiimme miten huvittaa. Aivan kuin ’ranskalaisuus’ olisi sinun harrastuksesi? Luulet olevasi jotakin, kun opiskelet huippukoulussa. Se ei ystävä hyvä takaa, että ymmärtäisit tästä maasta, ranskalaisesta kulttuurista ja elämäntavoista yhtään mitään – et nimittäin tule niitä koskaan ymmärtämäänkään”, Agathe sanoi ja hymyili kolkosti.”

Algerialaistaustainen Anissa haluaa ottaa selvää, miten Algerian sota vaikutti hänen sukuunsa. Ranskassa syntyneenäkin hän tuntee vierautta ja näkee räikeää epätasa-arvoa sekä rotuennakkoasenteita. Hän työskentelee matalapalkkaisissa tilapäisissä töissä. Puoliksi suomalainen Lea sen sijaan opiskelee pariisilaisessa huippuyliopistossa ja seurustelee paikallisten älykköpiiriläisten kanssa. Anissa ja Lea ovat jyrkän erimielisiä toimintatavoista.

Ranskan erityisoperaatio Algeriassa

Ranskan vuosina 1954–1962 käymä Algerian sota on suurena laahuksena Heikkilän kirjassa. Kahden aikatason tarinassa menneisyys kytkeytyy Anissan äidin päiväkirjojen kautta. Niistä selviää, kuinka raakaa oli Ranskan puolella taistelleiden algerialaisten kohtalo. Ranskaan heistä pakeni yli 90.000. He eivät saaneet hyvitystä siirtomaaisännän, Ranskan, puolesta taistelemisesta vaan kohtelu oli julmaa. He joutuivat oleskelemaan pitkän aikaa lähes keskitysleirimäisissä oloissa. Raakalaismaisen sodan käsittely ei ole ollut demokratian mallimaana pidetyssä Ranskassa kovinkaan perusteellista. Vasta vuonna 1999 tapahtumista käytettiin oikeaa termiä – Algerian sota.

”Hän ei siis ollut sankarillinen itsenäisyystaistelija, kuten Algerian Kansallisen vapausrintaman sotilaat, vaan maanpetturiksi leimattu mies, joka oli joutunut pakenemaan perheineen Välimeren yli – tullakseen sitten sysätyksi syrjään myös ranskalaisesta yhteiskunnasta, jossa Algerian muslimeihin suhtauduttiin jo valmiiksi kakkos- tai kolmosluokan kansalaisina.”

Vaikka kirjalla on suuri yhteiskunnallinen sisältö, siitä ei ole tullut pamflettimainen kirjoitus vääryyksistä. Tämän Heikkilä onnistuu välttämään, koska hän kirjoittaa kahden päähenkilön kautta osaavasti. Heikkilä on kehittänyt Anissalle ja Lealle toisistaan poikkeavat vahvat luonteet. Algerialaisesta kulttuurista kotoisin oleva Anissa on mielipiteiltään jyrkempi ja kantaaottavampi. Suomalaisranskalainen Lea puolestaan pyrkii välttämään ristiriitoja ja olemaan sivustaseuraaja. Kahta päähahmoa Heikkilä ei kuitenkaan kuvaa kulttuurikliseisesti etelän ja pohjoisen erilaisuuden kautta.

”Lea oli valinnut sivustaseuraajan roolin, koska sen hän osasi. Sen hän oli lapsenakin osannut. Hän kavahti huutoa ja häpeää, ei halunnut tempautua hallitsemattomien tunnekuohujen valtaan. Lea oli toistanut vanhempiensa käyttäytymismalleja, juuri niitä samoja, joita itse vihasi.”

”Lähiönuoret eivät pysty osallistumaan koko keskusteluun, koska heillä ei ole varaa opiskella feministisiä teorioita yliopistossa. Ja vaikka heillä olisi varaa, niin he eivät silti pääsisi näihin piireihin”, Anissa jatkoi ja naputti pöytää koristeellisilla kynsillään.”

Surma repii salaisuuden kalvon auki

Hyvä tarinan kehittely vaatii draamallisia leikkauspisteitä, joista tulee jännitteitä lukemiselle ja odotuksia asioiden kehittymisistä. Heikkilä tekee sellaisen heti kirjan alussa, kun juhlissa katoaa ja hukkuu Anissan miesystävä. Tämän tapauksen selvittely erottaa luonteiltaan erilaiset ystävykset. Anissa haluaa suoraa toimintaa ja teosta syylliset vastuuseen. Anissan mielestä poliisien väkivalta eri kulttuureista tulleita kohtaan on räikeämpää kuin ranskalaisperäisten mielenosoittajien kohtelu. Lea sen sijaan kannattaa sivistyneistön keskusteluja ja poliittista vaikuttamista.

Suhtautuminen väkivaltaan ja toisista kulttuurijuurista kotoisin olevia kohtaan näyttää Heikkilän mielestä edelleen olevan Ranskassa vaikeaa. Tämä teema tuntuu pitävän ranskalaisia kahtiajakautuneina.

Ranskan oman historian merkkihenkilötkään eivät ole puhtaita synneistään siirtomaahallinnossa. Heikkilä nostaa esimerkiksi filosofi Voltairen kytkökset siirtomaiden riistoon. Heikkilä laittaa henkilönsä keskustelemaan siitä kuinka Voltaire hankki suuren omaisuutensa orjakauppaan sidoksissa olevilla liiketoimilla. Tarinassa Voltairen patsas töhritään punaisella maalilla, ja tämä on oikeasti tapahtunutkin.

Ranskalaiseen keskustelukulttuuriin liittyy ilmeisesti myös se, että Heikkilä kirjoittaa tärkeimmät keskustelut tapahtuvan ravintolassa tai kahvilassa. Suomessa näiden keskusteluiden paikkoina ovat useinkin sauna tai keittiön pöytä.

Annastiina Heikkilä on suomalainen toimittaja ja kirjailija. Hän on toiminut vuodesta 2013 Yleisradion Pariisin kirjeenvaihtajana.

Katso keskustelumme Keravan kirjastossa täältä.

Näitä levyjä kuuntelin lukiessani

• Romano Sclavis: African Flashback 

• Romano Sclavis: Suite Africaine

• Gérard Marais: Big Band de Guitares

• Bireli Lagrene: Standars

• Gérard Marais: Sous le Vent