Kirjailija Matias Riikonen on kirjoittanut illanhämyisestä Helsingistä unohtumattoman kauniisti. Kaksiosaiseksi tulevan sarjan ensimmäinen osa Iltavahtimestarin kierrokset on mieleen jäävää luettavaa myös muillekin kuin helsinkiläisille. Olennaisinta ei ole paikkojen tunnistettavuus vaan tyylikäs kieli. Riikoselle on elokuun tuuli kuiskaillut kaikesta, mille ei ole – eikä voi olla – sanoja.

Matias Riikonen käveli kolmen vuoden aikana samaa reittiä öisessä Helsingissä. Hän kirjasi tarkasti ylös kohtaamiset ihmisten, eläinten ja ilmestysten kanssa. Vastaan tuli niin hylättyjä lapsia, kesähämärässä ilakoivia teinejä kuin roskalavalla uivia delfiinejä.

Sanoillaan Riikonen luo uusia merkityksiä ja tunnelmia. Hän kirjoittaa kuinka ”Kolumbaario kuin kuuma ja kostea puutarha, kadulla bussipysäkin rikotun ikkunan lasimurska kuin jäätynyt lammikko.”

Vaikka illalla valon vähetessä värien kirjo pelkistyy, silti sävyjen määrä ei. Tarkka havainnoija Riikonen kirjaa ylös näin: ”Fredrikinkadulta ei nähnyt Ratakadun päähän, eikä Johanneksen kirkon tornien huippuja kyennyt erottamaan. Valo oli menettänyt värinsä, melkein kuin olisi ollut mustavalkofilmissä. Harmaanvihreät kuparikatot liukuivat sinertävän harmaaseen taivaaseen ja kivisten rakennusten ääriviivat olivat pehmenneet. Ne harvat ja poikkeuksetta varsin hienosti pukeutuneet kulkijat, joita yhä oli liikkeellä, kiihdyttivät askeliaan kuin olisivat aavistaneet, etteivät he kuuluneet tähän aavemaiseksi muuttuneeseen maisemaan. Ainoastaan lokit jatkoivat kiljumistaan kuin mitään ei olisi tapahtunut.”

Matias Riikonen aikoo täydentää kaksiosaiseksi suunnittelemansa teoksensa lähiaikoina. Hän kertoo, että Iltavahtimestarin kierrokset on omaelämäkerrallisen teosparin ensimmäinen osa.

”Pyrkimyksenä on ollut kuvata niitä minuuden katvealueita, joille omaelämäkerrallinen kirjoittaminen ei aina tee oikeutta. Omaelämäkerrallisen tekstin yhteydessä sanotaan yleensä, että se ja se kertoo asioista ’mitään kaihtelematta’. Minä yritin kirjoittaa kaikkea kaihdellen. Koetin tavoittaa sellaisen minuuden katveen, jonka voi nähdä vain, jos pidättäytyy puhumasta asioista sen ympärillä.

Tämä minä, joka kulkee öisin Taka-Töölöstä Kaivopuistoon. Jos saisin sivulle tuon minän, saisin ehkä myös ne kadut, joita vain tuo minä voi kävellä, sikäli kuin yksi katu on aina sata eri katua. Tällaiset seikat ovat ehkä jääneet vähemmälle huomiolle niin kutsutussa ’autofiktiotrendissä’. Iltavahtimestari-kirja on oma hiljainen huomautuksensa asiaan.

Tosin kirjassa ei ole mitään fiktiivistä enkä ole aivan varma, missä mielessä edes voi puhua autofiktiotrendistä. Julkaistaanko autofiktiivisiä teoksia todella nyt enemmän vai onko huomio vain tällä hetkellä vahvemmin suuntautunut niihin? Teosparin toinen osa ilmestyy toivon mukaan lähivuosina. Se on hurjempi ja muutenkin tyystin erilainen kirja, joka koettaa ottaa todesta lapsuuteni leikit.”

Riikosta lukiessa tulee mieleen suuresti ihailemani saksalaissyntyinen kirjailija W. G. Sebald. Mielleyhtymän syynä ei ole pelkästään se, että Riikonen käyttää valokuvia vähän samaan tapaan kuin Sebald. Sebaldissa minua viehättää se, miten ihmisten elämä ja mennyt kulttuuri on ikään kuin patinoitunut rakennuksiin ja paikkoihin. Samanlaista tunnelmaa on aistittavissa Riikosen tekstissä. Hän kirjoittaa kuinka ”Topeliusskolanin piha-aidan takana Folkhälsanin päärakennuksen ilmanvaihtokanavat pitivät monotonista ulinaa, kuin sadan byrokraatin alitajunnat olisivat huutaneet siellä, eikä niillä olisi ollut mitään sanottavaa.”

Hän tunnustautuukin arvostetun kirjailijan ihailijaksi.

”Sebald on pitkäaikaisia suosikkejani. Tarkoituksenani on ollut tallentaa hyvin yksityisiä vaikutelmia öisiltä kaduilta. Näihin totta kai sisältyy myös jäljet menneistä ihmisistä, aaveet ja yllättävät muistumat. Lähtökohta oli kuitenkin kaiken aikaa tietty kaduilla kävelevä minä. Sebaldin tapa on oppineempi. Kulttuurihistoria on hänellä alati läsnä ja hän lukee lähdeaineistoa huolella ja sovittaa sen proosaansa virtuoottisella otteella.

Itselläni jokin tietty näky saattaa johdattaa ajattelemaan vaikkapa jotakuta historian henkilöä, mutta näissä ei viivytä pitkään, vaan kerronta pysyttelee aika tiukasti öisillä kaduilla. Olen myös yrittänyt kirjoittaa kulttuurihistorialliset anekdootit ikään kuin tyhjä päälle, kaupunkiin joka elää pilvivuoristojen kupeessa ja katoaa herkästi unohdukseen.

Luulen, että ilmeisin yhteys Sebaldiin on samankaltainen valokuvien käyttö. Molemmilla ne vahvistavat dokumentaarisuuden tuntua. Sebald kuitenkin pelaa enemmän fiktion ja faktan rajalla siinä missä Iltavahtimestari-kirja on puhtaan dokumentaarinen.”

Alun alkaen Riikonen ryhtyi kirjaamaan ylös huvikseen öisiä kävelykierroksia.

”Jossain vaiheessa rupesin kuitenkin miettimään, että voisi olla tärkeää julkisesti muistuttaa, että kummitukset ja pilvimaisemat ja tietynlainen yksinäisyys ovat yhtälailla olemassa ja tärkeitä siinä missä kaikki päiväpuolella jaettu ja kohkattu.

Aloin nähdä mielessäni pienen öisen kirjan, jonka sivuilla elää aaveita ja keijuja, vaikka tekstissä ei ole mitään fiktiivistä. Olen aina rakastanut nimenomaan Helsingin öisillä kaduilla vallitsevaa ihmeen tuntua. Se sopii tänne, koska Helsinki itsessään on pohjoinen houre.

Tuulisille ja kallioisille rannoille on yritetty uneksia se, mitä erinäiset taiteilijat, arkkitehdit, poliitikot ja teollisuuspohatat ovat kaukomailla nähneet. Venäjän suurlähetystö on rakennettu muistuttamaan Buckinghamin palatsia ja sen vieressä Silitysrautatalo jäljittelee New Yorkin Flatiron Buildingia.

Vieraat vaikutteet määrittävät tietenkin enemmän tai vähemmän jokaista kaupunkia, mutta täällä kylmässä ja tuulessa kaikki tuntuu ihanalla tavalla toivottomalta.”

Iltavahtimestarin kierroksella Riikonen on kirjoittanut näkyviin sellaisia tunnelmia ja kaupunkimiljöötä, mitä moni ei näe. Hän tulee jäämään kirjaparillaan lukijoiden mieleen, vaikka muistot helposti katoaisivatkin unohdukseen.

”Ratikan luonnottomassa ja kalseassa valossa nainen vaikutti siltä kuin olisi asettunut muistoon, ja sitten vaunu katosi kulman taa niin kuin muistot katoavat unohdukseen. Minusta oli kuin olisin kulkenut unohduksen yli.”

Matias Riikosen teokset 

• Nelisiipinen lokki (Gummerus, 2012)

• Suuri fuuga (Aula & Co, 2017)

• Kiertorata (Aula & Co, 2017) 

• Iltavahtimestarin kierrokset (Teos, 2019)