Taiteen ei tule kuvata valokuvamaisen realistisesti todellisuutta. Taide onnistuu paremmin, jos se tiivistää, värittää ja vääristää elämää. Tämän vaikeuden keskellä eli aikanaan kansalliskirjailijamme Väinö Linna. Ja tämä on lähtökohta Karo Hämäläisen onnistuneessa romaanissa Kansalliskirjailija.

Karo Hämäläinen tarttui lähes mahdottomalta tuntuvaan työhön kirjoittaessaan romaania Väinö Linnasta. Sodan jälkeisen kirjallisuuden suureksi nimeksi ja kansalliskirjailijaksi noussut Linna oli jo aikanaan sekä kiitetty että kiistelty ajan tulkki. Miten voi onnistua tekemään romaania ihmisestä, josta on kirjojen ja keskustelujen kautta muodostunut lukijoille lähes läpikotaisin tuttu hahmo?

Tunnetusti tarkkaa taustatyötä tekevä Hämäläinen on tutkinut valtavan määrän kirjallisuutta, Linnan haastatteluja ja ajankuvauksia. Jo pelkästään Linnan omassa tuotannossa on paljon lukemista ja pohdittavaa. Kansalliskirjailijan ennen julkaisemattomia haastattelujakin on tuntitolkulla.

Alkulähtökohdakseen Karo Hämäläinen otti linnamaisen asenteen – taiteen ja realismin ikuisen ongelman: miten taide voi kertoa, jotta se näyttäisi todelta. Hämäläisen mukaan taiteilijan täytyy vääristää, jotta taide näyttää todelta. Tammerkosken patsaat ovat mittasuhteiltaan ”väärät”, jotta ne näyttäisivät alaviistosta hyviltä.

Nykyaikaistamalla romaniaan kansalliskirjailijasta Hämäläinen onnistuu välttämään sen, ettei Väinö Linnasta tullut patsasmaisen pompöösi. Teoksesta saa myös hienosti tosikkomaisuutta välttelevän ja veijarimaisen kuvan Linnasta, joka kirjoitti merkkiteoksiksi Suomen kehittymisen ja taistelun itsenäisyyteen.

Hämäläisen romaanissa kertoja tekee tv-tuotantoyhtiön kanssa dokumenttielokuvaa Väinö Linnasta. Kertoja on ilmiselvästi itse Karo Hämäläinen. Tämä joutuu kiistelemään tuotantoyhtiön kanssa näkökulmista ja kerronnan rehellisyydestä. Voiko historiallisia tosiasioita ”vääristää”, jotta kerronnasta tulisi nykyaikaisesti dramaattisempaa? Sama asia, jota itse kohde, Väinö Linna, pohti ankarasti ja joutui siitä kriitikoiden hampaisiin.

Karo Hämäläinen on kerronnassa parhaimmillaan, kun hän kuvailee kulkevansa Linnan maisemissa ja pohtiessaan mestarin teoksia:

”Graniittipaateen nojaa suomalainen työmies, suomalainen sotilas, suomalainen torppari, siihen nojaa pientilallinen, kirkkoherra ja kartanon isäntä. Graniitille on rakennettu tämä kylmä ja pohjoinen maa, graniittia on tämä pieni mutta pinnalta moni-ilmeinen ja lämpöä varaava kansa. Uskoonsa nojaten se on hävinnyt taistelut, voittanut sodat tai sijoittunut kahden parhaan joukkoon. Graniitti on Suomen kansalliskivi samoin kuin Väinö Linna on Suomen kansalliskirjailija, eikä tämä ole mikä tahansa graniittikappale vaan osa Väinö Linnan syntymäkodin kivijalkaa.”

 ”Käkisaaren päärakennuksen edessä seisoo kookas koivu. Sen siemen on lentänyt maahan ja itänyt Jussi Koskelan syntymän aikoihin. Tarkkaan emme tiedä kummankaan syntymävuotta.”

”Täällä Pohjantähden alla -trilogia on kuvitettua politiikkaa. Väinö Linna vei eduskunnan juhlavassa istuntosalissa käydyt keskustelut maalaispitäjän yksilöiden arkeen, toi sanat heidän suuhunsa.”

 Linnan omia pohdintoja kirjoittamisesta Hämäläinen laittaa tekstinsä lomaan:

”Romaanihan on kuvio elämästä, ja jos se on aito, joutuvat ihmisetkin suhtautumaan siihen niin kuin he suhtautuvat itse elämäänkin – luomaan siitä tarpeidensa mukaisia käsityksiä ja kieltämään ne ilmiöt, jotka heidän tarpeisiinsa eivät sovi.

On kysytty, onko romaanini totta vai valhetta. Tämä kysymys on asetettu jopa siinä muodossa, onko teos kirjaimellisesti totta eli onko kuvaamani joukko todella ollut olemassa ja ovatko nämä tapahtumat tapahtuneet aivan tällaisina. Siihen minä vastaan heti: eivät ole.

Kirjani on valhetta alusta loppuun. Se on romaani, ei taistelukertomus. Tämän pitäisi selvitä jo siitäkin, että ohitan pitkiä ajanjaksoja pelkällä viittauksella.”

Julkaisemattomasta Messias-teoksesta Hämäläinen muovaa linjan, joka etenee Kansalliskirjailija-romaanin loppuun. Messiaksessa Linna itse kuljetti päähenkilönsä lopuksi kirkon pihalle. Samaan suuntaan menee Hämäläisen Linna-hahmo. Hämäläisen ratkaisu tuottaa ajatuksen, että suuri kirjailija Linna pohti loppuun saakka suhdettaan kristinuskoon omassa elämässään.

Karo Hämäläisen romaanit

• Kuudes askel  (Tammi 2004)

• Urho Kekkonen ( Tammi 2005)

• Erottaja (WSOY 2011)

• Kolmikulma (WSOY 2012)

• Ilta on julma (WSOY 2013)

• Yksin (WSOY 2015)

• Kansalliskirjailija – romaani Väinö Linnasta (WSOY 2020)

 Karo Hämäläisen nuortenkirjat

• Barrikadirakkaus nuortenromaani (Tammi 2004)

• Luokkakuva lyhytproosaa, yhdessä Salla Simukan kanssa (Tammi 2009)

Karo Hämäläisen Samuli-sarja

• Samuli, Helsingin herra (Tammi 2000)

• Samuli, presidentinpelastaja (Tammi 2001)

• Samuli ja iskä – miesten kesken (Tammi 2002)

• Samuli heinäladossa (Tammi 2003)

• Samuli, saippuasankari (Tammi 2004)

• Samuli ja paikka auringossa (Tammi 2005)

• Samulin hyvästijättö lintukodolle (Tammi 2007)

• Samuli kummituspulassa (Tammi 2008)

• Samuli, taikurimestari (Tammi 2010)

Karo Hämäläisen tietokirjoja:

• Osakesijoittajan opas (Tammi 2003)

• Ateenasta Ateenaan tietokirja kesäolympialaisista (Tammi 2004)

• Sijoittajan käsikirja (Arvopaperi 2006)

• Alex elämäkerta yhdessä Alexander Stubbin kanssa (Otava 2017)

• Miksi juoksen (Otava 2019)

Katso Karo Hämäläisen haastattelu Kirjastokaistalta

”Väinö Linna toi monellakin tapaa esiin totuutta Suomesta ja toisaalta hänen romaanejaan pidetään totuutena Suomesta. Täällä Pohjantähden alla -trilogia kirjoitti Suomen historian. Tuntematon sotilas oli silloin kymmenisen vuotta sodan päättymisen jälkeen ilmestyessään rintamamiehen kuva – ja Linnahan toi murteet suomalaiseen kirjallisuuteen merkittävällä tavalla, eli puheilmaisustakin tehtiin todenmukaisempaa. Sitä kautta olen miettinyt paljon totuutta ja Väinö Linnaa. Jos siis Kansalliskirjailija-romaanin kohdehenkilö on Väinö Linna, niin teema on varmaankin totuus”, totesi Karo Hämäläinen, kun haastattelin häntä Kallion kirjaston Dekkarikirjastossa 26.5.2020.

Voit katsoa Kirjastokaistan haastattelun tästä.