Muistot voivat olla kahleita tai rikkaus, joka antaa voimia ja ymmärrystä omaan elämään. Boriksen lapset koostuu yhdeksästä novellista, joilla on temaattinen yhteys. Maritta Lintunen kirjoittaa valtioiden välisistä rajoista, mutta myös rajoista ihmisten välillä ja sisällä. Raja-aitoja syntyy muistoista ja ennakkoluuloista.

Maritta Lintunen on aiemminkin kirjoittanut itärajan tuonpuoleisista asioista ja ihmisistä. Boriksen lapsissa etsitään sota-aikana tunkioon haudattuja kahviastiaston sirpaleita, kaatuneen sotilaan luita ja uusia yllättäviä sukulaisia menneisyydestä.

Ensimmäisessä novellissa Sirpaleet seurue etsii entistä asuinpaikkaa Kannaksella silloin Suomelle kuuluneen Heinjoen kunnan seuduilla. Sodassa haavoittuneelle vanhukselle on tärkeää löytää äitinsä pilkkomat kahviastiaston sirpaleet. Niitä äiti ei aikoinaan voinut jättää viholliselle, mutta särkiessään kauniin astiaston äiti rikkoi samalla sielunsa. Astiaston ja oman kotiseudun muistelusta tuli taakka jälkipolvelle, kun äiti haikaili mennyttä maailmaansa. Sirpaleiden löytäminen ei saa kuitenkaan ehjäksi maailmaa.

”Murheiden mittakaavat eivät noudattaneet kohtuullisuuden ja järjellisyyden lainalaisuuksia. Konkurssit, lihaan koteloituneet sirpaleet tai muuttokuormasta hylätyt kahvikalustot saattoivat tehdä tuhojaan polvesta polveen. Ja yhtä lailla – jokin naurettavan vähäinen ja mitätön asia saattoi toimia kuin ihme; sysätä raskaan taakan hartioilta.”

Sirpaleet on oiva löytö novellin aiheeksi, koska mennyt on usein sirpaleisena mielessämme, eikä siitä saa ehjää liimaamalla, vaikka muisti voisikin toimia omanlaisena liimana.

Kurjet-novellissa lähtökohtana ovat muistojen sijaan ennakkoluulot. Suomalainen Jari haluaa ostaa venäläisen vaimonsa, Irinan, kanssa rintamamiestalon. Ydinfyysikko Irina on eronnut, tullut Suomeen, saanut töitä vain kaupan kassana ja tavannut Jarin. Venäläissyntyinen Irina herättää kuitenkin torjuntaa taloa myyvän pariskunnan vaimossa.

”Entisten vihollismaiden välillä on aina näkymätön muuri. Ja tuon muurin rei´istä me vihollisuuksiin syyttömätkin toisiamme tiirailemme.”

Ennakkoluulot tekevät rajoja ihmisten mieleen, mutta sitten musiikkimuisto menneisyydestä häivyttää ne ja rakentaa ymmärryksen ilmasillan kahden ihmisen välille. Irina ja taloa myyvän pariskunnan vaimo kuulevat kun radiossa soi Dmitri Hvorostovskin Kurjet. Se kertoo siitä, kuinka taistelukentillä kadonneet miehet eivät sittenkään kuolleet vaan muuttuivat valkoisiksi kurjiksi. Irina osaa kertoa alkuperäisten sanojen merkityksen, ja naiset löytävät yhteisen ihastuksen kohteen.

Tarina Kafe Alligator sijoittuu Käkisalmelle. Siellä suomalaiset käyvät ihastelemassa kahvilaa, jossa soi Rammstein ja Madonna, ja meininki on kuin missä tahansa suomalaisessa pubissa. Suomalaisturistit paljastavat ennakkoluulonsa, joiden mukaan suomalainen tai länsimaalainen tuontikulttuuri olisi jotenkin parempaa kuin paikallinen. Novellissa Lintunen kysyykin: ”entäs jos vaihdettaisiin osia; he kävisivät muistuttamassa suomalaisille, missä kukin on asunut ja kuka asuu väärässä paikassa.”

Novelli kysyy ovatko muistot totta – mummo vastaa; ”ovat toki, mutta vain minulle.”

Muistoista Maritta Lintunen kirjoittaa: ”Me säilömme tärkeimmät muistomme. Ihminen ei taida lopulta olla muuta kuin rivi mielenkomeron hämärään varastoituja pulloja, purkkeja ja purnukoita. Niiden avulla me varustaudumme kestämään elämän tuomat koettelemukset.”

Nimikkonovellissa Boriksen lapset arkistonhoitaja saa luettavakseen Sulo Huttusen kirjoituksia. Niistä selviää, että Sulo meni 17-vuotiaana Viipuriin viulunsoittoa opiskelemaan. Musiikkikoulun johtajana oli ankara Boris Sirpo. Samaan kouluun tulee myös yhdeksänvuotias ihmelapsi Heimo Haitto.

Omaan elämäänsä jossain määrin tyytymätön arkistonhoitaja toteaa, ettei menneisyydestä saa esiin oikeaa totuutta vaikka olisi olemassa kaikenlaisia tutkimusvälineitä.

”Ihmiset haluaisivat, että kaikki olisi selitettävissä ja hallinnassa. Monta kertaa olen ajatellut, että meillä on nykyisin mitä kehittyneimmät laboratoriovälineet, tietotekniikat, tutkat ja satelliitit, mutta menneisyys ei silti vieläkään suostu tottelemaan tutkijoita.”

Novellin Luupartio Lintunen on hienosti taittanut loitommaksi kauheuksista rauhallisen järkevällä kertojalla ja mustalla huumorilla.  Ojanen halusi löytää isoveljensä luut sotatantereelta. Etsinnässä auttavia Venäjän tutkijoita Ojanen ei arvostanut, pikemminkin hän halveksi ja vihasi heitä. Ongelmaksi etsintämatkalla tulee se, löytyykö tuotavaksi vain isoveljen luita, niin ettei joukkoon päädy myös vihollisen luita. Suurin harmi koituu siitä, ettei tärkeintä osaa eli päätä löydy. Sen tilalle Ojanen keksii sitten hirtehisen ratkaisun, kun velipoika saatellaan kotimaan multiin.

Karkuri-novellissa on Lintusen mukaan todellisuuspohjaa. Hän oli lukenut lapsista, jotka jäivät orvoiksi, kun vanhemmat lähtivät rajan yli tekemään uutta sosialistista yhteiskuntaa. Pieni hylätty poika karkaa rajan yli menneen isänsä perään etsimään tätä. Poika lyöttäytyy venäläisten sotilaiden mukaan, jonka vuoksi häntä epäillään vakoojaksi. Tämä tarina on ainoa, joka sijoittuu kokonaan menneeseen aikaan.

Nykyajan somemaailmaan liittyy ainakin novelli Darja. Siinä Alina Karhu etsii isoisäänsä Facebookissa. Suomalaisella isoisällä oli ollut suhde karjalaisen Darjan kanssa. Alina Karhun isä oli siis kertojaäidin velipuoli ja Alina oli veljentytär. Lintunen sanoo Keravan kirjaston haastattelussa, että hän kiinnostui kirjoittamaan tämän novellin huomattuaan kuinka ihmiset etsivät Facebookin kautta omia sukulaisiaan.

Maritta Lintunen on aiemminkin kirjoittanut oikeistopopulismin noususta muun muassa vuonna 2012 julkaistussa teoksessaan Sydänraja. Itsenäisyyspäivään sidottu novelli 6.12. kertoo isoäiti Railista, joka pitää luonaan pojanpoikaansa Simoa. Simolla on juhlapäivän vieraana venäläinen ystävä Misha. Yllätys syntyy siitä, että pojat osallistuvat äärioikeiston marssille itsenäisyyspäivänä. Se on katkeraa kalkkia Simon isälle, Timolle, ja myös isoäidille. Lintunen rakentaa novelliin toiveita herättävän lopun, kun hän laittaa isoäidin pohtimaan:

”Jo syntymässä meidät jaettiin kahteen joukkoon; toiset katsoivat kylminä ja tuomitsevina niitä, jotka erehtyivät, kun taas toiset kantoivat huolta kaikkein heikompienkin edestä. Oli kohtuutonta kuulua jälkimmäisiin. Vahvinkin luonne lopulta väsyy jatkuviin järkytyksiin, huolehtimisiin ja pettymyksiin.

Kotona odotti sukupolvi, josta yrittäisin pitää vielä hetken kiinni. Lukemattomien isoäitien tapaan minun oli jaksettava uskoa, ettei se ollut liian myöhäistä.”

Hienon tarinankertojan tapaan Lintunen kuvaa tässäkin novellissa vain jäävuoren huippua. Lukija houkuttuu ajattelemaan, että sodan jälkeinen nuorisosukupolvi kielsi sodan käyneen sukupolven arvot ja jopa ihannoi Neuvostoliittoa. Se oli märkä rätti sotaveteraanien naamalle. Sen jälkeinen sukupolvi saattaa kuitenkin olla niin kaukana menneestä maailmasta, että innostuu äärioikeistolaisista ajatuksista.

Novellikokoelman alkukirjoituksena on Edith Södergranin runo maasta jota ei ole. Runoilijan kotipaikassa Karjalankannaksella Raivolassa Lintunen on käynyt parikin kertaa. Siellä olleiden koivujen huminasta on ilmeisesti saanut alkunsa tämä novelli. 

Neljän tuulen portti on kertomus pariskunnasta, joka on Södergranin kuolinpäivänä katsomassa mahdollista kesänviettopaikkaa. Nainen tekee gradua Edith Södergranista ja mies korjaa mökkiä. Lukija aavistaa jo tarinan edetessä, ettei heidän suhteensa ole kestävällä pohjalla. Nainen kaipaa toisenlaista elämää, ehkäpä maahan, jota ei ole.

”… ihminen yhtäkkiä aavistaa, ettei tämä todellisuus ole sittenkään ainoa. Että arkinen elämä on pelkkä hapertuva, hiutuva kangas, jonka lävitse kuultaa toinen, kauniimpi ja lohdullisempi todellisuus.”

Hienovaraisesti Lintunen novelleissa osoittaa pienillä tönäisyillä, että ihmisten elämä ei aina ole sitä mitä he haluaisivat.

Maritta Lintunen on kirjoittanut romaaneja sekä novelli- ja runokokoelmia. Lintusen runoja ja novelleja on käännetty englanniksi, ruotsiksi, unkariksi, udmurtiksi, hollanniksi, saksaksi, venäjäksi, portugaliksi, filipinoksi ja tšekiksi. Niitä on ilmestynyt antologioissa ja kirjallisuuslehdissä. Novelli Piinaviikko kokoelmasta Ovisilmä valittiin vuoden 2012 Best European Fiction -kokoelmaan. Lintunen on koulutukseltaan musiikin maisteri.

Maritta Lintusen runokokoelmat

• Liekkikupolit, WSOY 1999

• Valaistut talot, WSOY 2005

Maritta Lintusen novellikokoelmat

• Ovisilmä, WSOY 2006

• Tapaus Sidoroff, WSOY 2008

• Mozartin hiukset, WSOY 2011

• Takapiru, WSOY 2016

• Boriksen lapset, WSOY 2021

Maritta Lintusen romaanit

• Sukukaktus, WSOY 2003

• Heijastus, WSOY 2009

• Sydänraja, WSOY 2012

• Hulluruohola, WSOY 2014

• Stella, WSOY 2018

• Kirjeitä Suolavuonolta, Karisto 2020

Katso Maritta Lintusen haastattelu

Haastattelin Maritta Lintusta Keravan kirjastossa 29.4.2021. Voit katsoa haastattelun täältä.