Nykyisessä ”medioituneessa” maailmassa ihminen voi joutua syylliseksi vaikka ei ole mitään tehnytkään – riittää, jos se näyttää siltä.

Miten pärjää ihminen sanoja ja viestejä tulvivassa elämässään, jos hän ei pysty muodostamaan ajatuksiaan selvästi? Tätä asetelmaa pyörittelee Mikko Rimminen Finlandia-ehdokasromaanissaan Jos se näyttää siltä. Vaikeuksiin herra Lyy joutuu jo siinä vaiheessa, kun hän joutuu miekkailemaan omituisessa tilanteessa humpsahtaneen ähäkuttiutuneen ajatuksen kanssa. 

Tuskin kukaan nykykirjailijoista sanoittaa niin tarkasti mielikuvittelemalla ajatusten ja sanojen välistä etäisyyttä kuin Rimminen. Hänelle näyttää olevan tärkeämpää kaikki se, mitä tapahtuu ajattelussa ennen kuin sanat pulpahtelevat suusta. Siitäkin on Rimmisen päähenkilöllä vielä tavattoman pitkä matka tekoihin.

Rimmisen romaani on loputonta sanallista kekseliäisyyttä, mutta ei itsetarkoituksellisesti. Sen viestinä on kommunikoinnin ja toisten ymmärtämisen vaikeus. Päähenkilö tuskailee, kun hermosto yökkäilee pakenemisimpulsseja hankalassa tilanteessa ja mieleen tihkuu imperfektin epäjohdonmukaista saastaa.

Muodollisesti kirjassa seurataan taloyhtiössä asuvaa yksinäistä halitulijallaisuudessaan samoilevaa eläkeläismiestä. Hän semiystävystyy hiekkalaatikolla leikkivän pienen pojan kanssa.  Epäonnistuneella kalastusreissulla pojan kanssa eläkeläismies-Lyyn yllättävä aggressiivisuus kalansaalista kohtaan purskahtaa esiin ja aiheuttaa tässä syyllisyyden tunnetta.

Asukkaat alkavat puuhata auringonpimennysjuhlia talon kattotasanteella, kun pimeä on ehtinyt tirskua lehmusten alle. He pyytävät juomaboolivastaavaksi herra Lyytä. Kun poika kattojuhlien jälkeen katoaa, epäilyt kohdistuvat herra Lyyhyn. Ensimmäinen epäilijä on muovisissa sandaaleissa Lyyn luo kroksuva pojan äiti.

Juonellisten tapahtumien sijaan olennaisempaa on, mitä tapahtuu herra Lyyn pään sisässä. Hän ei kerta kaikkiaan pysty ymmärtämään muiden puheita saati itse muodostamaan ehjiä ja ymmärrettävissä olevia ajatuksia muiden kuultaviksi. Hän tuntuu istuvan ymmärtämättömyyden sivuvaunussa, jossa tuulta haistelee kykenemättömyys.

Lyy ”vain itsekseen jatkaa särkyneen viestin muovaamista yhä uusiin olomuotoihin yhä uusin, epätyydyttävin ja vaillinaisin sanoin, jotka eivät nyt vain mitenkään kykene tavoittamaan sen enempää tosiasioita kuin sisälläsi mellastavia puolifiktiivisiä tuntemuksiakaan.”

Rimmisen päähenkilö ei ole vajavainen ymmärrykseltään. Ehkä hän on sosiaalisesti sisäänpäinkääntynyt, introvertti. Olennaisempaa kuitenkin on ajatus toisten ymmärtämisen kyvyttömyydestä. Tuntuu kuin Rimmisen mukaan sanoilla ei pystyisi ilmaisemaan oikealla tavalla tai riittävän tarkasti kaikkea sitä, mitä ihmisen päässä liikkuu ja mikä on tärkeää.

Tässä mielessä Rimmisen kirjat yleensä, ja tämän romaanin kieli erityisesti, kipunoivat oivaltavasti kirjailijan perustyöstä. Miten me kykenemme sanallistamaan tunteitamme, ja pystyykö kirjailija sittenkään kuvaamaan ihmistä ristiriitaisten impulssien eri suuntiin repivänä kokonaisuutena?

Tämä romaani ei kirjaa ylös sekundääristä nöyhtää tai kulttuurista kaatopaikkajätettä, vaan on omalaatuisuudessaan loistava löytö Finlandia-palkinnon esiraadilta. Jo yhden kerran palkinnon saanut Rimminen on jälleen sellaisessa kielellishurmoksellisessa vimmassa, että lukijana tyrskähtelin loputtomalle kekseliäisyydelle. Romaani laajensi sanavarastoani, kuin mielestäni olisi pyyhkiytynyt auringonpimennyksen viime sirppi.