Hanna-Riikka Kuisman Finlandia-ehdokasromaani Kerrostalo alkaa tiiviillä ihmiskunnan kehityshistorian pikakuvauksella ja päätyy ensimmäisen suomalaisen kaavoitetun asumalähiön nykytilanteeseen. Johdanto tuo vaikutelman, että ongelmat ovat kasautuneet vuosikymmenten aikana. Lähiöihmiset eivät enää pääse pyristelemään niistä irti.

Kaiken takana tai syynä kummittelevat ulkomaiset sijoitusrahastot, jotka häikäilemättä sekä riistävät ihmisiä että käyttävät verotuksen aukkoja hyväkseen. Kuisma kertoo miten lööpit kirjoittavat venäläisten mökkikaupoista, kun samaan aikaan länsimainen pääoma on hyvä, ja ulkomaiset sijoittajat nauravat Suomen verottajalle matkalla pankkiin.

Moniongelmaiset ihmiset käyttävät Kuisman romaanissa kaikkia oloa helpottavia puudutusaineita. Niiden saamiseksi he ovat osa rikollisjoukkoja, mutta myös joutuvat näiden orjiksi. Kirja panee miettimään, ovatko huumeita välittävät rikollispomot pahempia orjuuttajia, kuin asunnot ostaneet sijoittajat. Kasvottomat raharikkaat hallitsevat asuntoaluetta vartiointiliikkeiden avulla. He rajoittavat valtansa avulla ihmisten liikkumista, ja yllättäen ovet ja portit sulkeutuvat asiattomilta ihmisiltä. Asiattomien joukkoon saattaa joutua vähäisestäkin käyttäytymisvirheestä. Nurkissa lymyää epämääräisiä väliaikaisasujia.

Pahuus näyttää piilevän ihmisten sisässä. Väkivaltaa Kuisma vyöryttääkin tarinaan paljon. Se on romaanissa lähes ainoa keino selvitä – lyö tai tule lyödyksi. Yksi etsii ulospääsyä uskoon tulemisesta, toinen ehdottomasta raittiudesta. Lapsista Miko yrittää pyristellä irti kerrostuneesta pahuudesta negaatio-oppimisen kautta. Hän päättää, ettei hänestä koskaan tule hiipivää luuseria.

Ajankuvana Kerrostalo kuvaa 2000-luvun laman lapsia, jotka ovat kasvamassa aikuisiksi lapsiksi uuteen lamaan. Vaikeaa tuntuu olevan ennen kaikkea pojilla, jotka Kuisman tarinassa joutuvat kasvamaan ilman minkäänlaista miehen mallia. He ovat akkojen kasvattamia kaikki. Pahuuden kerrostuminen sukupolvelta toiselle on tarinassa olennaista. Vanhemmat pilaavat lapsiltaan mahdollisuudet selvitä elämässään edes jollain tavalla.

Päälle vyöryvä väkivaltainen arkirealismi melkeinpä tyrmistyttää. Se aiheuttaa minussa epäilyksen siitä, elänkö itse niin turvatussa ja hyväosaisessa elämässä, etten näe elämän todellista raakuutta. Raadollisen elämän kuvaus on kuitenkin vaikeaa: sen runsaus ei sinänsä tee mistään romaanista erottuvalla tavalla hyvää ja tärkeää.

Ehkä lukemiskokemukseeni vaikuttaa myös se, etten usko ihmisissä piilevän sisäsyntyistä pahuutta. Ajattelen, että ihmiset joutuvat olosuhteidensa takia reagoimaan ja käyttäytymään tietyillä tavoilla. Kerrostalossa on paljon pahuutta, joka näyttää kumpuavan ihmisen sisäisestä pahoinvoinnista ilman ulkoista pakkoa. Romanttinen ihmiskäsitykseni tuntui himmertävän Kuisman kirjan tehoa.

Mielessäni Kerrostalo vertautuu Joel Lehtosen itsenäisyytemme alun Putkinotko-kirjaan. Molemmat kuvaavat välirikkoa kahden eri yhteiskuntaluokan välillä. Putkinotkossakin panoraaman kaltainen alku johdattaa lukijan tarinaan ja sen henkilöihin. Suurin eroavuus on kielen lisäksi kuitenkin se, että Putkinotkossa ahdistuneisuus ei puske päälle, vaan vaikeuksiin suhtaudutaan humoristisesti.