Elina Hirvonen on ollut minulle erityisen mielenkiintoinen ja tärkeä kirjailija esikoiskirjastaan Että hän muistaisi saman alkaen. Romaanista Kauimpana kuolemasta  muistan vieläkin tytön, joka keräsi hiekkaan painuneet äitinsä jalanjäljet esiliinaansa. Kun aika loppuu oli valintani Kirjojen Suomi sarjaan (2015).

Punainen myrsky yllätti minut hieman ja hämmensi ajattelemaan vihaa. Suuren humanistin sydämen omaava Hirvonen ei ole aiemmin kuvannut näin voimakkaasti vihan tunteita. Romaani auttaakin ymmärtämään miten monimutkaisiin ongelmiin kriisien keskellä olevat ihmiset joutuvat. Hirvonen kirjoittaa heti alussa, että ”lähitaistelu on vasta alkanut – rakkauden ja vihan taistelu”. Pääkertojan viha kohdistuu Irakin valtaapitäviin, jotka tuhoavat omaa maataan.

Romaani kertoo yhden perheen kautta Irakin tapahtumista vuonna 1958 alkaen nykypäivään saakka. Perheen isä joutuu vainotuksi, ja he joutuvat pakenemaan Saudi-Arabiaan kunnes pääsevät turvaan Suomeen. Kertojana on pieni poika, joka varttuu nuoreksi mieheksi turvallisessa uudessa maassa. Ennen turvaan pääsyään pienokainen havahtuu huomaamaan, miten lapset kärsivät ja saattavat tahtomattaan aiheuttaa pahaa toisille. 

”Minä ja Badr olemme ilmiantajia. Minä olen ilmiantaja. Olen saastainen. Paha.”

Lapset ihailevat vanhempiaan ja tekevät kaikkensa auttaakseen heitä selviämään vaikeuksissa. Terroristit saavat lapset kantamaan räjähdevöitä ja antamaan tietoja vain siksi, että lapset uskovat tekevänsä oikein. 

”Tämän tiedän: kaikkialla maailmassa yksinäisimpiä ovat lapset, jotka kantavat raskaimpia salaisuuksia.”

Äiti ja naiset ovat elämää säilyttäviä, isä toiminnastaan johtuen vainottu ja vaikeuksiin joutuva. Kertoja kehittää lahjakkaana oppijana jo pienenä itselleen näyttelemisen taitoja. Hänelle tulee moninkertainen halu pärjätä ja voittaa. Kotimaansa koulussa hän pyrkii olemaan huomaamaton, jottei joutuisi vaikeuksiin. Julmuuksien keskellä poika hakee lohtua mielikuvituksesta: ”Joskus, kun ajattelen äitiä, ajattelen hänen käteensä näkymättömän, valoa säteilevän sauvan. Mitä jos hän ei teekään sitä kaikkea yksin, jos hän kättään heilauttaessaan heilauttaa myös taikasauvaa. Jos äiti kulkee kahden maailman välillä, tämän, jossa säännöt muuttuvat koko ajan ja toisen, jossa leviää puhdas hyvyys.”

Irakilaisen ja suomalaisen kulttuurin välinen jyrkkä ero tulee esiin monessa käytännön asiassa – uimarannalla vaatteiden vähyys kauhistuttaa. Suomessa pojan täytyy oppia kielen lisäksi uuden kulttuurin elekieli. Seurustelu tytön kanssa tuntuu väärältä, Jumalaa, Juliaa ja itseä kohtaan. Hirvonen laittaa lukijan miettimään myös uskonnon merkitystä nuoren varttumisessa. Miten vaikeaa on olla muslimi ja samalla suomalainen menemättä rikki? Kirjan lopussa hän kirjoittaa, että maailma ja yhteiskunta on rakennettava ihmisyyden, ei yhdenkään uskonnon perustalle.

Elina Hirvonen kuvaa kuinka maastaan paenneille jää ainainen kaipaus. Päähenkilö pääsee tuskista pois, ja hänellä on mahdollisuus aloittaa uusi elämä hyvässä maassa, mutta hän kaipaa sitä mahdollisuutta, että hänellä olisi ollut onnellinen elämä vanhempiensa kanssa omassa maassaan. 

Yksi tärkeimmistä tämän vuoden kaunokirjoista.