Joskus melko pian kirjan kirjoittamisen jälkeen sen sisältöön tulee uudenlaisia latauksia, kun maailma kirjan ulkopuolella muuttuu. Tämä voi johtua myös siitä, että herkillä kirjailijoilla on taito kuvitella tulemassa olevia asioita, ja he ennakoivat tulevaa. Rosa Liksomin Väylä -romaaniin tuli viime kevään myötä voimakkaita uusia merkityksiä.

Väylä kertoo Lapin sodan viime hetkien aiheuttamasta pakolaisuudesta. Joukko aikuisuuden kynnyksellä olevia nuoria joutuu pakenemaan venäläisten ja saksalaisten sotilaiden uhatessa Ruotsin puolelle. Nyt lukiessa mieleen tulevat ukrainalaiset pakolaiset.  Sotimisen keinot tuntuvat olevan nykyäänkin samanlaisia kuin silloin. Hyökkääjät ryöstävät kaiken mitä irti saavat.

”Se sano seurahneensa kiikarilla, kuinka ensimmäinen partio vei talosta kaiken syötäväksi kelpaavan, toinen partio semmosen irtaimiston, millä Saksassa saattais olla jotaki käyttöä, kutenka seinäkellon, ompelukonheen tai ration, sitte palopartiot sytyttit rakenukset tulheen ja sen jälkheen ilmaanuit sotilaskarkurit, paehneet vangit ja tavaliset varkhaat koluahmaan rauniota.”

Palkitussa ja hienoksi elokuvaksi tehdyssä Hytti nro 6 -teoksessa Liksom kirjoitti päähenkilöiden suhteisiin symboliikkaa Neuvosto-Venäjän ja Suomen suhteista. Tässäkin teoksessa lukija löytää niitä varsinkin viime kevään tapahtumien johdosta. Väylässä suomalaiset pakolaiset suuntaavat länteen ja etsivät Ruotsista pelastusta. Liksom ei kirjoittaessaan varmaankaan tarkoittanut suurvaltapoliittisia kuvioita. Hän on kuvannut se aikaisia tapahtumia niin kuin ne ovat tapahtuneet.

Matkan teosta tulee pitkä ja kivuliainen.

Molin patikoinu tyihää tietä kylmässä tuulessa rapean päivän. Jokasella askelheela minun kantapäihin sattu.

Eläinten arvokkuus

Pakolaistaival on vaikea ihmisille mutta ennen kaikkea eläimille. Mukana kulkevat lehmät kärsivät ehkäpä ihmisiä enemmän matkan rasituksista ja nälästä. Tästä tuleekin kirjan suurin sanoma: ihmisten ja eläimien vuorovaikutus. Pakolaisuuden lisäksi romaanin suuri sanoma on eläinten tärkeys ihmisille. Liksom kirjoittaa kuinka Katri silittää lehmän kaulaa tai näkee lehmän silmissä hädän.

Kertun löysin tyihästä navetasta. Se vapisi ja katto minua jotenki hämmästyhneen olosena. Mie lähestyin sitä varovasti. Kohta olin sen vieressä ja aloin pyyhkihmään sen hikistä kaulaa, kohtasin sen silmät ja minua hävetti. Hävetti olla ihminen, jonka armoila se oli.

Havainnoilla luonnosta Liksom saa esiin sen, miten sota sekoittaa luonnon kiertokulun. Pääskyset eivät löydä räystäitä pesilleen, koska kaikki rakennukset on poltettu. Kertojana toimivaa Katria hävetti olla ihminen, koska eläimet kärsivät niin paljon. Liksom kirjoittaa kuinka eläimet ovat heti syntyään ylivoimaisia suhteessa ihmisiin, me ovat omatoimisia eivätkä tarvitse apua kuten ihmislapsi.

Mie muistelin Sokkerin ja Ellin syntymää. Net nousit heti jaloihleen ja kohta pompit, net olit valhmiita heti. Ihmisen kläppi on avuton, sitä pittää syöttää, hoivata, opettaa kärsivällisesti vuosikauet ennenko se ossaa pittää huolta ittestänsä.

Läpi kirjan on voimakas tunne siitä, miten ihminen on loitontunut luonnosta ja maan ihmiselle antamasta elämisen oikeudesta. Eläimistä vanha kansa on ennen lukenut enteitä ja neuvoja. Katrin unissa esiintyvät käärmeet ja joskus hänestä tuntuu, että suuhun on mennyt sammakko. Hauska sinänsä, kun sanotaan, että tulee sammakoita suusta. 

Luonto ikiaikainen – ihminen uusi tulokas

Pakolaiskulkueen kävellessä pitkää taivaltaan luonnosta tallentuu paljon havaintoja. Sateet piinaavat kulkijoita, nälkä on jatkuvaa eikä suojaa ole yöpymistä varten. Luontokuvauksilla Liksom havainnollistaa, kuinka lyhytikäisiä ihmiset ovat suhteessa luontoon. Ihminen on vain pieni kehitysvaihe, ja puut teiden varsilla satoja vuosia vanhoja.

Mittailin puita. Siinä nökötti ainaki yksi yli kuussattaavuotinen aihki. Soli jo hyänkokonen ko Kolumpus purjehti Amerikhaan.

Luontokuvaukset ovat kaiken karmeuden keskellä kauniita, ja ne antavat lukijalle ikään kuin aavistuksen rauhasta.

Liksom käyttää tarinassa lappilaista murretta, ja sen myötä kerrontaan tulee omanlainen rytmi. Se on iskevää, jotenkin joustavaa. Mieleen tulee kävely nuoskalla lumella, jossa askel hieman painuu ja rytmittyy lumen mukaan. Joskus askeleen joutuu ottamaan uudestaan, kun kengän ote lipeää lumessa. Sama tapahtuu lukiessa ja välillä palaan vasta luettuun lauseeseen.

Sae oli loppunu, veres lumi oli nuoskasta ja minun askelheet raskhaat. Löysimä Aunen torin reunasta. Sen kärsän läpi oli joku työntäny paksun naulan, ja ko met lähestyimä sitä, se hoiperteli pakhoon. Panima sen perhään ja näimä ko se työnsi kärsän ämpähriin. Pääsimä sen tykö ja haistoima, että ämpäri oli täynä viinaa. Aune oli ympäripäissään, lähti pomppihmaan villinä pitkin katua ja Rili katosi sen perhään. Mie lähtin talsihmaan läntheen päin.

Nuori kertoja Katri ehtii vaelluksen aikana pohtia monia maailman asioita. Kotona opittuja Raamatun kertomuksia maailmojen alusta ja Eevasta kaikkeuden ensimmäisenä naisena Katri epäilee.

Mummo oli porissu mulle Lilitistä, joka oli maailman ensimäinen naisihminen ennen Eevaa. Se teki liuan kläppejä maailman ensimäisen miehen, Aatamin kanssa. Sitte itte Jumala kulki paratiisin puutarhan läpi ja sano, että hän haluaa nähä kläpit. Se näki ja suuttu, ko se tykkäsi vain puhtaista penskoista. Se kyöräsi Lilitin ja kläpit ikuisiksi ajoiksi maan alle elähmään paskassa. Mie mummole, että eikös Aatami ollukhaan neitset niinko Eeva oli. Ei ollu, mummo sano, soli pökkiny Lilitiä jo vuosikauet ennenko Jumala anto sille Eevan.

Kertojaääneksi Liksom valitsi aikuistumassa olevan nuoren tytön. Tämän kautta hän kuvaa sitä, miten nuori joutuu liian kauheiden asioiden keskelle liian nuorena. Mutta nuoruus on tässä myös siksi, että aikuiset miehet olivat rintamalla, vanhukset ja naiset auttamassa kotona ja evakkoretkellä. Katrin havainnoissa ja pohdiskeluissa näkyy myös se, miten maailmankuva avartuu ymmärtämään kauheuksien keskelläkin maailman suuruutta ja kauneutta.

Tähet olit liikkumattomia aukkoja taihvaan tuhkassa, net väristelit himmeää tai kirkhaampaa valoa. Yksi muutaman saan miljoonan vuen ikänen tähtivauva oikein roihusi. Mie hunteerasin, että miksi tähestä näkkyy vain valo eikä mithään muuta. Kirkas tähti näyttää isomalta ko himmeä, mutta saattaa olla silti pienempi. Seän kaukoputkela olen sen itte nähny. Viimi vuoen syyskuussa kattelin Ahmavaaranlaelta, jonka Setä on ristiny Selenevaaraksi, vaeltavaa Veenusta. Setä praatasi, että se on sekä ilta- että aamutähti. Ja että tähet on klaseja muihnaisuutheen. Että sieltä mekki olema tulheet.

Kun päähenkilö on nuori, lukijalle kirja jatkuu vielä sen loputtua. On mielenkiintoista kuvitella, miten hänelle käy vanhempana ja minkälaisessa maailmassa hän joutuu elämään. Olennaista on myös se suunta mihin kertoja aivan kirjan lopussa lähtee itse kulkemaan. Se antaa ajatuksen siitä, että Liksomin mielestä Suomen tie kulkee kohti lännen turvaa.

Katso keskustelu Väylästä Keravan kirjastossa täältä.