Kirjailija Jukka Viikilä ei varmaan voinut kuvitella kirjalleen Taivaallinen vastaanotto aivan tällaista vastaanottoa. Romaani kertoo kuvitteellisesta Jan Holmista, joka on jo yhdellä teoksellaan voittanut Finlandia-palkinnon. Taivaallinen vastaanotto toi eilen Viikilälle Finlandian – vain viiden vuoden jälkeen edellisestä. Kirjailija on julkaissut vasta kaksi romaania ja molemmat ovat saaneet Finlandia-palkinnon.

Viikilä vetää maton kriitikoiden alta jo ennen kuin he pääsevät arvioimaan uusinta romaania. Taivaallinen vastaanotto on kirja siitä, minkälaista keskustelua ja kritiikkiä se tulee saamaan lukijoilta. Ovelaa on se, että äänessä ei tuntuisikaan olevan itse autofiktiivinen kirjailija vaan aivan muut ihmiset. Viikilä kirjaa hajanaisia lausuntoja ihmisiltä, joiden mielestä kirja on hieno tai huono.

Katkelmallisessa romaanissa on lukuisia ajattelun tiivistymiä, joita halusin poimia ja miettiä tarkemmin.

”Ei tämä ole romaani avosydänleikkauksesta, vaan avosydänleikkaus.”

Vaikka kirjailija kirjoittaa mielikuvituksellisia tarinoita, silti moni lukija pohtii mikä on totta ja mikä ei. Totta tässä teoksessa on se, että Jukka Viikilä on itse joutunut avosydänleikkaukseen. Romaanissa Jan Holm kokee samanlaisen kohtalon. Sen sijaan, että Viikilä olisi kirjoittanut koskettavan ja tarinallisesti jatkuvallisen kertomuksen kokemuksistaan, hän iskeekin kokemukset hajalle ja irtaantuu lähes täysin tarinallisuudesta.

Katkelmallisuudestaan huolimatta Taivaallinen vastaanotto -kirjasta voi kuitenkin hahmottaa jonkinlaista jatkumollisuutta. Kirjailija kuvaa sitä himmeliksi. Se on moniulotteisuudessaan ja läpinäkyvyydessään mielenkiintoinen vertaus. Himmelin olkien rakennetta voi mieltää kuvioista toisiin seuraavaksi kokonaisuudeksi. Mutta ilmassa roikkuessaan sen lävitse näkyvä todellinen maailma on kuitenkin olennaisempaa.

”Romaanini muoto on himmeli. Se on yhtäläinen joka suunnasta. Olen koonnut sen oljista. Pienimmätkin lämpötilavaihtelut saavat sen liikkeeseen. Jos sen ohi yrittää hiipiä, se alkaa pyöriä. Yhdestä tikunraapaisusta se roihahtaa liekkeihin.”

Kirjailija Viikilä ei valinnut aiheekseen kirjoittaa sydämen heikkoudesta ja leikkauksesta. Sydän valitsi hänet. Hän kirjoittaa dramaattisesti sydämestä.

”Meillä kaikilla on määrämme sydämenlyöntejä. Kun aika on tullut, sydämet sammuvat vuoron perään niin kuin katulyhdyt aamun valoon.”

Mielenkiintoista on kuinka Viikilä kirjoittaa siitä, kuinka tämä Taivaallinen vastaanotto olisi jo julkaistu ja ihmiset olisivat sitä lukemassa. Tämä kuvaa kirjan vastaanottoa ja lukijoiden kommentteja luetusta tekstistä. Kirjan hahmoista Linnea on jo lukenut kirjan ja kommentoi:

”Taivaallisesta vastaanotosta en voi sanoa hirveästi pitäväni. Mielestäni se on rakenteeton. Tuntuu kuin kirjailija ei olisi jaksanut nähdä vaivaa romaanimuodon eteen. Ajatukset ovat kauniita ja kieli toimivaa, mutta minulle jää vaikutelma, että itse romaani on jäänyt kirjoittamatta.

Ystäväni rakastaa Taivaallista vastaanottoa. Taas yksi hankaluus vaikeaan suhteeseemme.

Linnea”

Romaani ei ole tosiaankaan tavanomainen tapahtumien loogisuuteen perustuva tarinakokonaisuus. Siinä on lukuisten hahmojen muutaman rivin mittaisia tekstejä, jotka eivät välttämättä seuraa loogisen ajatuksellisesti toisiaan. Tuntuu, että tämänkin asioista toisiin siirtymisen logiikan Viikilä on halunnut tarkoituksella rikkoa.

”Entä jos pyrkisi kirjoittamaan niin toisistaan irrallaan olevia kohtauksia, ettei mikään linkittäisi niitä toisiinsa. Olisiko se mahdollista? Ihminen löytää kyllä yhteyden minkä tahansa kahden asian välillä.

Jan Holm tajuaa prinsiippinsä: tärkeää on varjella liiallista läheisyyttä. Kaiken on oltava levitettyä.

Varpu”

 Yhtenä motiivina Viikilällä on saattanut olla itselleen asettama kirjoittamisen ehto:

”Tarinallisuuden kanssa on silti oltava tarkkana. Pienikin lupaus tarinasta saa lukijan lopettamaan yksityiskohtien lukemisen, kielen kuuntelemisen, kaiken mikä on kirjallisuudessa arvokkainta. Jos menet puolikkaalla lauseella lupaamaan, että henkilö odottaa vaikkapa pakettia saapuvaksi, kaikki hänen ympäriltään tuhoutuu. Koko kirja masentuu, menettää herkkyytensä ja tarkkuutensa. On enää vain odottaminen, johon lukija osallistuu kaikella tarmollaan.”

Ravistelevan rohkeasti Viikilä myös kyseenalaistaa kirjallisuuden kaanonin, kun hän epäilee kirjallisuuden menettäneen merkityksensä.

”Sanoisin mieluummin, että kirjallisuuden merkityksen yleinen kaikkoaminen on vapauttanut kirjailijat kirjoittamaan mitä huvittaa. Kauan odotettu vapaus on vihdoin koittamassa.”

Minulle Viikilän kirja aiheutti sulattamisongelmia, tai pikemminkin rytmihäiriöitä. En voi olla samaa mieltä monestakaan asiasta, joista hän kirjoittaa muiden suulla. Hyvänä ja ovelan kokeilevana tekijänä tunnettu Viikilä johdattaa minut ajattelemaan, että hän haluaa provosoida. Provosointi kohdistuu keskusteluun kirjallisuuden merkityksestä ja myös kirjallisuuskritiikkikeskusteluun. Kohtalonomaista tai ennakoivaa näkemyksellisyyttä Viikilän teokseen tuli siitä, että se kruunattiin Finlandia-palkinnolla.

Kuuntele haastattelu

Haastattelin Jukka Viikilää Keravan kirjastossa 17.11. 2021. Katsele keskustelumme täältä.

Jukka Viikilän teokset

• Runoja, Gummerus 2008

• Runoja II, Gummerus 2010

• Ensyklopedia (Yhdessä Janne Nummelan ja Tommi Nuopposen kanssa, Poesia 2011

• Kuullut kaupungit, ntamo 2014

• Akvarelleja Engelin kaupungista, Gummerus 2016

• Runoja I–II, Gummerus 2017

• Suomalainen vuosi, Otava 2018

• Taivaallinen vastaanotto, Otava 2021