Asioista päättävällä sukupolvella on aina suuri vastuu siitä, minkälaisen tulevaisuuden se antaa lapsille. Se kuinka lapsia kohdellaan, kuvastaa laajemminkin yhteiskunnan tasa-arvoisuutta. Tässä on Iida Rauman romaanin, Hävitys – tapauskertomus, iso yhteiskunnallinen kehysrakenne. Vaikka kirja tapahtumien tasolla on raju kuvaus koulukiusaamisesta ja väkivallasta yhteisössä, se laajenee kuvaamaan, millaisia vaikeuksia päätöksiä tekevä sukupolvi aiheuttaa tuleville lapsille ja nuorille.

Iida Rauma on tarkkaan valinnut kertomuksensa paikaksi Turun ja lähialueet. Rauman nuoruuteen se liittyy toki myös omakohtaisesti paikallisessa koulussa tapahtuneiden kiusaamisten takia. Turun kaupungin surullisesta historiasta Rauma poimii esimerkkejä turuntaudiksi yltyneestä hävityksen vimmasta. Rakennukset ja miljöö nousevatkin Rauman kirjassa ajan muutoksia ja henkistä ilmapiiriä kuvaaviksi tekijöiksi.

”Turku oli selvinnyt lukemattomista tulipaloista, sodista ja Neuvostoliiton pommituksista muttei omasta kaupunkisuunnittelustaan… Ei ihme, että Turussa sanojen ja asioiden väliset viittaussuhteet alkoivat hajota. Puutorin vessa olikin baari, koulu ravintola, tehdas teatteri, vankila eliittiasuinalue.”

Romaani kasvaa kuin salaa suureksi kertomukseksi ja yhteiskunnalliseksi puheenvuoroksi. Se aukeaa oudon kiehtovalla tavalla äärimmäisen yksityisestä kiusaamisesta yleiseksi ajankuvaksi 1990-luvusta.

”Tyypillistä ja vaarallista, A sanoi, etenkin kun viimeisen parin vuosisadan kehitys oli suistanut koko planeetan käsityskyvyn ylittävään katastrofiin, mutta luokkahuoneessa he jauhoivat yhä Aleksanteri I:n iänikuista jalomielisyyttä, höyryvoimaa ja pörhistelevää kansallistunnetta, ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme… niin kuin koulujärjestelmän tehtävä olisi aina ja iankaikkisesti kitkeä kiinnostus oppimiseen ja osoittaa, että kun mitä tahansa asiaa tarkasteli riittävästi, se paljastui pohjimmiltaan pitkäpiimäiseksi ja yhdentekeväksi.”

Joku panettelee A:ta

Pääkertojana on henkilö, jonka kirjailija nimeää vain kirjaimella A. Se aiheuttaa lukijalle aavistuksen persoonattomaksi jäävästä kertojaäänestä. Samalla se tuo tarinaan myös sosiaalisen raportin ominaisuutta. Lisäulottuvuutena lukijalle jää varaa miettiä, mikä on A:n sukupuoli ja onko sillä jotain erityistä merkitystä. Pelkällä kirjaimella nimeäminen ei voi olla tuomatta mieleen Franz Kafkan henkilöä Josef K:ta. Samankaltaisuus ei ole haitaksi, sillä Raumankin tarinassa on henkilöitä, jotka panettelevat A:ta ja sysäävät hänet ahdistukseen. Prosessi, kiusaaminen, on niin ylitsevyöryvää, että se saa pääkertojan epäilemään omaa mieltään ja muistojensa oikeellisuutta.

 ”oliko hän kuvitellut kaiken, ja kuitenkin hän tiesi, ettei ollut, pikemminkin muistot lepäsivät hänen mielessään koskemattomina kuin löytämättä jääneet hylyt Itämeren vähäsuolaisessa pohjassa, suojassa uteliailta sukeltajilta ja laivamatojen nakertelulta…

A sanoi, niin kuin hän tavallaan uskoi ja tavallaan ei uskonut, outo kaksoistietoisuus itämässä  neuvottelukopin aikataskussa, suojassa vuosien tasoittavalta vaikutukselta.”

Raporttimaisuutta tekstiin tulee myös Rauman tavasta kirjoittaa tapahtumia niin, että lause päättyy ”sanoi A”. Aluksi muotoilu tuntui kummalliselta, mutta sitten hyvältä. Aivan kuin tämä A kertoisi asiaa minulle. Kielirekisterissään Rauma käyttää paljon nuorten puhekieltä

 ”viillän mun rannetta nii et veri alkaa suihkuta, eikä se näytä yhtään silt ku mä oisin kuvitellu vaa enemmänki niinku joltai erikoistehosteelt niinku joku paha haltia ois taikonu mun vessan täyteen ruusui ja sit mä viillän lisää ja sit kuuluu se napsahdus ja kait mun ranteeseen sattuu mut ei se tunnu miltään ja mä aattelen et mä haluun puhuu sun kaa, et mä menin koko siihe pirun luokkikseen vaa et mä saisin puhuu sun kaa…”

ja turkulaista murretta.

 ”ja kummottos syntys ensmänen Turku. Ei niinku se nykynen kaupunki ku o rakennettu viljasual mut se ihan kaikkest ensmänen tori taik kauppapaikka mitä sanottin Turuks.”

Väkivalta on rakenteissa

Olennaista on, että Rauma ottaa yhdeksi A:n kiusaajaksi opettajan, joka ei pelkästään sulje silmiään siltä, että muut oppilaat kiusaavat A:ta, vaan myös itse syrjii ja alistaa päähenkilöä. Tätä kautta kirja laajenee tärkeään rakenteelliseen väkivaltaan. Rauma osoittaa, että rakenteet antavat mahdollisuuden ja jopa ruokkivat väkivaltaisuutta. Tapaukset ovat ilmeisesti koulukohtaisesti hyvinkin erilaisia, mutta Rauma kohdistaa kovaa kritiikkiä 90-luvun koulujärjestelmään. Rakenteelliseen syrjimiseen liittyvät kirjassa myös ne esimerkit, joita hän kirjaa syrjittyjen ihmisryhmien historiasta.

”Cagot’t olivat yhtä vihattuja ja kartettuja kuin juutalaiset. He eivät saaneet käydä julkisissa ruokapaikoissa, juoda julkisista lähteistä, koskettaa ruokaan markkinoilla tai kävellä yleisillä teillä ilman jalkineita. He eivät saaneet harjoittaa kuin valikoituja ammatteja, heidän tuli elää omilla alueillaan”

Iida Rauma on perehtynyt laajasti kiusaamiseen ja koulujärjestelmän ongelmiin. Siitä osoituksena on mittava lähdeteosten luettelo kirjan lopussa. Tutkimuksiin nojaten hänen yhtenä oletuksenaan on, että yhteiskunnan taloudellinen eriarvoistuminen ruokkii väkivallan lisääntymistä myös koulussa.

”Tutkimusten mukaan, mitä rajumpi yhteiskunnallinen eriarvoisuus, sitä enemmän koulukiusaamista, A sanoi, ja hänen lapsuutensa Suomessa varallisuuserot repesivät ja tuloerot kasvoivat nopeammin kuin missään muussa OECD-maassa.”

Uhrin syyllistäminen

Ajatuksia herättävää on Rauman tapa tarkastella kiusaamisen uhrin asemaa. Tarinassa A epäilee välillä, onko vika hänessä itsessään. Rauman mukaan julkisuudessakin kirjoitetaan kiusaajista tavalla, joka herättää jopa ymmärrystä heitä kohtaan ja ajatuksia uhrin puutteellisuuksista, jopa tarkoituksellisesta alistumisesta.

”1990- luvun kasvatusoppaissa, joissa väkivallan syy paikannettiin kerta toisensa jälkeen uhriin, puhumattakaan kaikista niistä tekomyötätuntoisista ja lässyttävistä lehtijutuista, joita koulukiusaamisesta ilmestyi edelleen joka syksy, entisten koulukiusattujen haastatteluista, joissa kiusatut itsekin viittasivat tottuneesti erilaisuuteensa kuin olisivat nielaisseet syötin?”

Kirjan kuvaama koulu ja vielä rajoitetummin henkilö A:n luokka tuntuu yhteiskunnan pienoismallilta.

”luokassa vallitsivat tarkat bestissuhteet ja suosituimmuusjärjestys, ylimpänä Terhin, Emmi-Sofian ja niiden muodostama pyhitettyjen piiri, sitten poikien kolmiyhteys, Mintun ja Marikan muita ylenkatsova ystävyys, Saran ja Sallan symbioosi, Siljan ja Bettinan liittouma.”

Kirjan neljäsatasivuinen rakenne tukee sen viestiä. Päähenkilön ystävä, Ira, on kirjoittanut kirjan ja suunnittelee uutta. Siihen hän tarvitsee materiaaliksi A:n päiväkirjoja. Niiden merkintöjen kautta Rauma kuvaa, kuinka kiusaaminen jatkui ja jatkui raastavan pitkään. Se ei ollut vain satunnaista. Kirjan kirjoittamisesta Rauma pääsee pohtimaan sitä, kuinka paljon lukija sietää kiusaamisen vyörytystä. Pohdiskelu on paikallaan, koska se antaa samalla sen tunnun, ettei päähenkilö tunnu jaksavan enää elää sellaisessa tilanteessa.

”Suo jokaselle henkilöhahmolle yks onnenhetki, hopeereunukset, tunnelin päähän valoo ja nii ees päin. Silleen jollai kirjotuskursseil opetetaan kirjottaan ja ku mun kustis luki mun käsiksen se sano et joteski on vähä mustavalkosta menoo niinku jolleki keskiluokkasen turvallista elämää viettäneel lukijal ei saa tulla vähä paha mieli tai jos tulee niin ainaski sen pitäs olla semmosta ylentävää Romeo ja Julia tyyppistä pahaa mieltä et vaiks kaikki päättyskin kuolemaan niin sitä ennen koettiin kummiski rakkaus ja sankaruus ja oltiin nuorii ja kauniita, semmosta kunnon itkupornoo et pääsis lukija hirvitteleen et oi voi ku oli outo ja onneton tyhmä koulukiusattu raukkaparka mut kiva et se sit kummiski reipastus ja sai apuu.”

Päähenkilön A:n ja Iran elämä ja väkivallan kokemukset menevät romaanissa taidokkaasti ristiin. Tuntuu kuin tarinassa kerrottaisiin jakautuneesta persoonallisuudesta ja/tai tietoisesta itsensä tarkkailusta oman itsen ulkopuolelta.

Rauman kirja laittaa ajattelemaan, miten kahtia jakautuneen yhteisön väkivaltaiset rakenteet saataisiin murrettua. Se on painava puheenvuoro Suomesta, joka toistuvasti valitaan maailman parhaaksi paikaksi asua. Onnellisesti elävien ihmisten silmiin eivät tarpeeksi usein nouse ne, joita ilman syytä syrjitään. Raamatullista neuvoa ei Rauman mukaan kannata noudattaa:

”Maailma on hyvä just niinku on, ainaski niil joil on, ja muut pysykööt hiljaa ja kääntäkööt poskensa.”

Posken kääntäminen tarkoittaa romaanissa silmien sulkemista ja pois katsomista. Uhrin kannaltakaan ei ole hyvä asia alistua ja kääntää toinen poski uutta iskua varten.

Katso Iida Rauman haastattelu Keravan kirjastossa täältä.