Tuuve Aron Kalasatama herättää monella tavalla ajattelemaan kirjailijana olemisen vaikeutta. Luovuuden tilaan pääseminen edellyttää hyppyä tuntemattomaan ja jopa oman mielenterveytensä vaarantamista. Kun tavoittelee suurta vapautta, saattaa samalla ajautua niin marginaaliin, ettei löydä lukijoita.

Omaa elämäänsä läpikäyden Aro kirjoittaa miehisestä katseesta, vieraudesta, sivullisuudesta, naisen rooleista elokuvissa sekä laajasti ympäristön ja maailman tilasta.

Vaikka kirjailijan yhtenä tehtävänä voisi pitää ennakkoluulojen kyseenalaistamista, silti vapaudesta haaveileva kirjailija törmää usein ihmisten ennakkoluuloihin. Tähän hän joutuu tarinoita luodessaan ja omassa elämässäänkin.

Aron teksti kirjailijan työstä herättää paljon ajateltavaa. Hän kuvaa itseään kirjailijana sellaiseksi, että seuraa johtolankoja antautuen intuition valtaan.

”Ne vetävät kirjoittajaa mukaansa, ei päinvastoin. Kuten suuteleminen, kirjoittaminen on antautumista: on hypättävä sekaan ilman ennakko-oletuksia ja varovaisuutta, luotettava intuitioon ja unohdettava itsensä.

Kirjailija on aina joko kiihkeässä tulemisen tilassa – kun kirjoitus kulkee – tai lohduttoman kuopan pohjalla, kun sanat eivät saavu. Jatkuvat ylä- ja alamäet vaativat tasoittavaa jarrunestettä.”

Tuuve Aro on kirjoissaan houkuttanut minua kuvittelemaan jotakin arkitodellisuuden takana olevaa. Hän kirjoittaakin, että ”tärkeää on hengitys ja sydämen rytmi, kieli, kiihko ja yhteys johonkin salaiseen. Kirjoittaminen on myös pään ja käsien salaperäistä ja oikukasta yhteistyötä. Joskus sormet näpyttävät paperille jotakin aivan muuta kuin mitä pää oli kaavaillut; jos kirjoittaja ei koskaan ylläty omista sanoistaan, tekstistä uupuu terä.”

Minulle kirjailijoiden johtolankojen seuraaminen jaottelee ja myös arvottaa lukuelämysten voimakkuutta. Arvostan sellaisia tekijöitä, joiden logiikan seuraaminen yllättää ja joiden kyky yhdistää keskenään yllättäviä asioita toisiinsa saa aikaan reaktion minussa lukijana. Olen krohn-kafka-márquez-aromainen lukija.

Intohimon hämärä kohde

Kalasatamassa on paljon pohdintaa vierauden ja sivullisuuden kokemisesta ihmisenä ja kirjailijana. Yhtenä vaikuttavana tekijänä siihen Aro kokee miehisen katseen, joka edelleenkin määrittää kulttuuriamme.

”Kaikki tietävät, mikä on »miehinen katse». Se on se heteromiehen naiseen kohdistama arvioiva katse joka joko hyväksyy tai tuomitsee, lokeroi, esineellistää, merkitsee ja omistaa. Se on yhtä lailla taidehistorian, urheilun kuin baarikulttuurin ja, no, tämän koko halvatun maailman läpäisevä ilmiö, ja valitettavasti se on useimpien tyttöjen ja naisten jo nuorena sisäistämä katse: jatkuvan kriittinen ja tyytymätön tapa nähdä itsensä, naiseutensa, ihmisyytensä. Siirtyessämme vuosituhannen kolmannelle kymmenelle lukemattomissa paikoissa ympäri maailmaa me ja ihmisarvomme olemme avoimen hyökkäyksen kohteena.”

Mutta Aro ei kohdista kritiikkiään vain niihin kärjekkäimmin naisia sortaviin miehiin vaan myös sellaisiin, jotka eivät tee mitään ja sallivat tilanteen jatkuvan.

”Jokaisella hyväksikäyttäjällä, kähmijällä ja raiskaajalla on ympärillään ryhmä mukavia mahdollistajamiehiä, tovereita jotka antavat hiljaisen tukensa toiminnalle. Näiden apaatikkojen tulisi vihdoin ottaa päänsä puskasta ja käyttää etuoikeutettua asemaansa hyvään.”

Miehisen katseen vaikutuksen hän on kokenut omassa elämässään lapsesta pitäen. Tämä epäoikeudenmukaisuuden kokeminen on varmaan vaikuttanut siihen, että Tuuve Aro kehittyi kirjailijana omaääniseksi maailman kuvaajaksi. Kun oma intohimo ei saa löytää itselleen sopivia kohteita, se hakeutuu etsimään sitä toiveista, unista ja alitajunnasta. Elokuvakriitikkona hienoa työtä tehnyt Aro tuo tässä mielessä mieleeni elokuvaohjaajista selkeimmin Luis Buñuelin. Myös Aron ajatukset unien näkemisestä ja kirjoittamisesta ovat lähellä Buñuelin elokuvia.

”Asia, tapahtuma tai ihminen, jonka unennäkijä toivoo tavoittavansa, kieltäytyy antautumasta, se väistyy tai muuttaa muotoaan kuin kangastus. Mutta juuri tässä piilee unennäön loogisuus. Alitajuntamme näyttää meille halumme kohteen, olipa se sitten herkkuateria, ihana rakastelukumppani tai julkinen tunnustuspalkinto, sitten se houkuttaa meitä astumaan lähemmäs ja pyrkimään sen hallitsemiseen – kunnes osoittaa kohteen joksikin muuksi, erehdykseksi tai harhaksi, usein pettymykseksi.”

Massojen mielipidemurska

Kalasatama mahduttaa sisäänsä suuria maailman tilaan liittyviä asioita. Aro tunnustaa jääneensä ”koukkuun” Yhdysvaltain presidentinvaalien uutisointiin. Hän seurasi keskustelua kiihkeästi, kun vastakkain olivat Trump ja Clinton sekä Trump ja Biden.

”Joku kysyi minulta, miksi seurasin niin fanaattisesti jotain tyhmiä merentakaisia vaaleja. Vastasin, että antiikin draama nyt vain kiehtoo: tässä tosinäytelmässä olivat läsnä niin komedian kuin tragedian ainekset, suunnaton hybris, Damokleen miekka ja toivottavasti myös mitä mahtavin katharsis! Olihan se niinkin; mutta todellisuudessa olin vain salaa riemuissani siitä, että sain tuntea jotain suurta tässä ja nyt.”

Vaikka Aro käyttääkin mielenkiintoista Pauline Kaelilta poimittua termiä, massojen mielipidemurska, kirjoittaessaan elokuvakritiikistä, sen voi yhdistää myös vaalidraamaan. Uskon Trumpin valtakauden vaikuttaneen naisvihan kasvamiseen Amerikassa.

”Elämme aikaa, jossa maahanmuuttovastaisten oikeistopopulistien keskuudessa – ja internetissä ylipäänsä –  rehottaa avoin naisviha, ja muiden muassa amerikkalaisyliopistoissa ja -urheiluseuroissa reipas raiskauskulttuuri (mikä kylmäävä käsite!).”

Massojen mielipidemurska peitti alleen naisten kaltoinkohtelun, ja lopulta se valtasi Capitolin.

Ympäristö ja maailman tila

Tuuve Aro ottaa oman elämänsä teoilla kantaa ympäristömme ongelmiin. Hänen ehdottomuutensa johtaa ajatukseen lapsettomuudesta.

”Pidättyminen lapsenteosta on tutkitusti kaikkein ympäristöystävällisin teko, tehokkaampi kuin puhdas sähkö tai luopuminen lihansyönnistä, lentämisestä ja autoilusta.”

Jos ei sulje silmiään maailmalta vyöryviltä uutisilta, lukija havahtuu ilmiöihin, joiden ei enää nykyaikana soisi olevan totta.

”Aborttia vastustavat fundamentalistit vahvistavat menestyksekkäästi rivejään Yhdysvalloissa pyrkimyksenään palauttaa naisten oikeudet 40 vuotta ajassa taaksepäin; musliminaisia murhataan, sokaistaan hapolla ja silvotaan päivittäin; lukuisissa maailmankolkissa alaikäisten tyttölasten pakkoavioliitot ovat arkipäivää; joukoittain tyttöjä kaapataan eri puolilla Afrikan mannerta koska he kehtaavat käydä koulua.”

Suomessakin yli 60 000 naista joutuu vuosittain seksuaalisen väkivallan kohteeksi ja 10 000 raiskataan. Aika ei ole juurikaan parantunut, sillä Aron mukaan seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvien viharikosten määrä kasvoi 30 prosenttia vuonna 2019.

Tuuve Aron kirjasta välittyy voimakas viesti taiteen ja kirjallisuuden tärkeydestä. Leena Krohnia lainaten hän kirjoittaa, että ”»Unet ja taide ovat portteja paitsi piilotajunnan myös laajemman vapauden ja ennustamattomuuden valtakuntaan», Krohn kirjoittaa. Ihminen tulee aina tarvitsemaan taidetta ja kirjallisuutta aivan kuten hän tarvitsee unta ja unen symboliikkaa.”

Tuuve Aron tuotantoa on käännetty kahdeksalle kielelle. Hän on koulutukseltaan humanististen tieteiden kandidaatti Helsingin yliopistosta pääaineenaan kotimainen kirjallisuus. Hän on opiskellut myös estetiikkaa ja elokuva- ja televisiotutkimusta ja toiminut elokuvakriitikkona.

Tuuve Aron romaanit

• Kalasatama, WSOY 2020

• Karambolan kirous, kuvitus: Sanna Mander, WSOY 2013

• Korson purppuraruusu, kuvitus: Sanna Mander, WSOY 2011

• Yöstä aamuun, WSOY 2009

• Karmiina, WSOY 2004

• Topi & Tallulah -sarja

Tuuve Aron novellikokoelmat

• Lihanleikkaaja, WSOY 2017

• Himokone: välähdyksiä pimeässä, WSOY 2012

• Merkki ja muita novelleja, WSOY 2006

• Sinikka Tammisen outo tyhjiö, Gummerus 2001

• Harmia lämpöpatterista, Gummerus 1999

Katso haastattelu

Haastattelin kirjailija Tuuve Aroa Keravan kirjastossa 25.3.2021. Katso keskustelumme täältä.