Janne Oran Ihmisten yö on mieltä kiehtova ja askarruttava tarinoiden rypäs. Se tempaa mukaansa outoudellaan. Tarinoissa tunnelmat vaihtuvat lähes rajattoman mielikuvituksellisesti. Mieleen tulevat taidemaalari Marc Chagallin kuvat ja värimaailma.

Ihmisten yö vie lukijan unimaisille tarinamatkoille. Ihmisten elämää riepottelevat myrskyt ja eteentulevat karikot, joihin toiset hukkuvat ja toiset onnistuvat kuin sattumien kautta pelastautumaan.

Kirja jakaantuu kolmeen tarinaryhmään: 1) Laivamatkat, 2) Suvut, perheet ja ystävät, 3) Äidit ja isät. Kaikissa näissä on kaksi nimettyä sisätarinaa. Kertomusten ihmisiä yhdistää ohuesti laivaonnettomuus Itämerellä. Onnettomuuslaiva ei ole Estonia vaan kuvitteellinen Stella, jonka uppoamisessa kuoli 793 ihmistä.

Oran kirja alkaa varsin surrealistisesti ja virittää heti lukijan miettimään, minkälaiselle matkalle tulikaan ”lippu ostetuksi”.

”Irene istui olohuoneen sohvalla. Hän ei sanonut minulle mitään, kun astuin huoneeseen. En ollut nähnyt häntä yli vuoteen. En lähes neljääntoista kuukauteen. Menin keittiöön juomaan lasillisen kylmää vettä. Palasin pihalle. Kuuntelin pöllön huhuilua hetken. Palasin sisään. Irene oli kadonnut, kun jälleen astelin olohuoneeseen.”

Irenen katoaminen näyttää selviävän, kun kertoja herää unesta – tai sitten ei selviä.

”Akvaarion pohjalla on kaksi pientä arkkua. Niissä lukevat meidän nimemme. Kastaudun, alan upota, uppoan pohjaa kohti. Laskeudun hitaasti, pyörteillen kohti syvää syvenevää pohjaa. Olen pohjalla. En näe Ireneä enää. En näe arkkuja. On vain vesi: tumma, tummeneva, kylmenevä vesi; tummin, kylmin mahdollinen vesi ympärilläni. Haukon ja nielen suolaista vettä. Olen kuin vettä. Olen vettä. Liukenen veteen, Itämereen. Olen Itämeren ikuinen lapsi, veretön, eloton, kaikkialla näillä rannoilla ja luodoilla. Herään.”

Janne Ora ei kuitenkaan päästä lukijaa niin helpolla, että kaikki selittyisi vain painajaismaisina unina. Sisätarinoissa lukija joutuu kuvittelemaan sitä, mitä tarinoiden henkilöt päässään kuvittelevat. Kirja on pitkälti päiden sisäisten liikkeiden kuvausta.

Vaihtuvat minuudet

Ensimmäisen tarinaryhmän viimeinen osa Kuin syvät vedet tarjoaakin toisen virityksen kirjan teemoihin. Siinä laivamatkalla olevan kertojamiehen seuraan lyöttäytyy mies, joka on pelastunut laivaonnettomuudesta. Hän oli mennyt laivalle vakoilemaan vaimoaan, jonka ajatteli pettävän häntä. Miehen kertoessa vihastaan ja aikeistaan tappaa vaimonsa kanssa muhinoinut pettäjämies, tarina saa yllättävän käänteen. Näiden käänteiden vuoksi Janne Oran kirja on kiehtovaa luettavaa. Ora osaa yllättää lukijan. Hän ei onneksi pane asioiden muuttumista liiaksi mystisten sattumien syyksi.

”Äkkiä mieleeni nousee uusi ja outo, hyvin outo ajatus. Suorastaan visto miete niin kuin arktisen meren rannalla pohjoisessa asuvat sukulaiseni saattaisivat sanoa. Nordberg ei ollut se, mikä väitti olevansa. Hän olikin ollut rakastaja, ei petetty aviomies. Roolit olivat olleet toisin päin. Hiirimies oli ollut nöyryytetty, katselija, rannalle jätetty; pettäjien silmille laivalla paljastunut petetty. Nordberg oli ollut rakastaja, syyllinen, petturin kanssarikollinen, illuusioiden tappaja. Panomies, nautinnonhakija, nautiskelija.”

Persoonien sekottuminen yllättää lukijan, kuka on pettänyt ja kuka on petetty. Muissakin tarinoissa kertojan henkilöllisyys on ”huojuvaa”.

Puoli elämää tarinassa on tilanne, jossa ystävä kertoo toiselle elämänkohtaloaan. Simon on saanut tietää kuolemassa olevalta äidiltään, että hänen oikea äitinsä on kuollut, eikä Simon tiedä kaikkea muutakaan.

Simonia kuunnellut Peter menee ystävänsä kuoleman jälkeen etsimään tämän hautaa. Hautausmaalla hän ystävyyttään tai lempeytensä vuoksi sanoo olevansa Simon ja etsivänsä äitinsä hautaa. Mutta toiseksi tekeytyminen herättää syyllisyyden.

”Minun on tunnustettava jotakin”, sanoin. ”En ole Simon. Nimeni on Peter. Olen Simonin vanha ystävä. Peter Virtala.” Ojensin käteni tervehdykseen. ”Olen todella pahoillani, että annoin ymmärtää toisin. Annoin sinun luulla, että olen Simon.” Pidin pienen tauon. ”Simon on valitettavasti kuollut. Hän kuoli jo vuosia sitten. Pyydän vielä kerran anteeksi tätä typerää petkutusta. En ymmärrä, mikä minuun meni.”

Tulvat kuljettavat ruumisarkkuja

Vanhojen tanssit vie kertojanaisen Iiris Malinin ja Tapio Rautalan ensin kaihoisalta tuntuviin muistoihin heidän nuoruuteensa. Tarinaan Ora kirjoittaa kuitenkin tummia sävyjä Romanian viime hetkistä ja diktaattoriparin teloituksesta. Kuolemaan liittyy myös heidän läheiseksi muuttuva hetkensä, kun Malin ja Rautala päätyvät makoilemaan samaan ruumisarkkuun. Sinne heidän kohtalonsa tarinassa päättyy tai sitten ei, koska heidän kohtalonsa jää osittain auki.

Ohjaaja Lina Aholan unet -tarinassa. Voisi kuvitella, että tulvavesi olisi Malinin ja Rautalan kuljettanut arkussa muualle. Mutta kirja on monimutkaisempi. Lukijalle jää epäilys, ovatko tulvan kuljettamassa arkussa Malin ja Rauhala vai ketkä ovatkaan salaperäiset kaksoissisarukset.

“Tulva on lähitienoilla, eri puolilla maakuntaa, nostattanut haudoista ylös yhteensä yksitoista arkkua. Tulviva virtaava vesi kuljettaa ne yli hautausmaiden sammaloituneiden kivimuurien ja rajojen ulos lähiseutujen pelloille, niityille ja teille. Puhutaan niinkin, että arkussa oli ollut kaksi vainajaa, jotka olivat olleet täysin saman näköisiä. Mutta kukaan ei tiennyt, että muutamaa kuukautta aiemmin hautaan siunatulla ja lasketulla vainajalla olisi ollut identtistä kaksoissisarusta. Saati, että tämä väitetty salaperäinen kaksoissisarus, jota kukaan ei tuntenut tai ollut nähnyt, olisi kuollut samoihin aikoihin kuin varmaksi haudattu ja tiedetty vainaja.”

Taiteilijan vastuu

Laivaonnettomuuteen liittyy myös Lina Aholan elämäntarina. Hän tutustuu laivalla ensin mukavan tuntuiseen Maxiin, mutta tämä osoittautuu hytissä väkivaltaiseksi. Lina selviää tilanteesta, traumatisoituu ja tekee kokemuksistaan elokuvia. Ensin häntä ylistetään, mutta sitten alkavat epäilykset siitä, onko Lina tehnyt rikoksen ja kuvannut sen taiteensa kautta. Ora panee lukijan pohtimaan, mitä taiteen nimissä saa tehdä ja mitä ei.

Janne Oran kirjan nimi viittaa siihen, että tämän voisi lukea tarinoiden henkilöiden unina. Mutta romaanina se ei kuitenkaan selity niin helposti ”vain” unimaailman kuvaukseksi. Ohuesti yhdistävänä tekijänä on laivaonnettomuus Itämerellä. Sen kautta houkuttuu ajattelemaan, että Ora osittain kuvaa sitä, mitä tuollainen vakava, satoja ihmisiä koskeva onnettomuus sysää liikkeelle. Se saattaa paljastaa uskottomia pariskuntia, joiden puolisoille onnettomuus nostaa katkeria muistoja. Joskus ihmiset myös jäävät onnettomuuksiin liiaksi kiinni ja selittävät vaikeuksiensa johtuvan traumaattisista tapahtumista.

Nämä tarinat muistuttavat myös lukijaa siitä, että oman elämänsä ymmärtäminen oikealla tavalla ajoissa on tärkeää, koska joskus saattaa olla liian myöhästä.

”Harvaa asiaa ymmärtää todella ja kunnolla, ennen kuin kaikki on myöhäistä. Siksi ymmärtäminen tekee usein kipeää: kaikki on myöhäistä, tehdyt ja muutetut teot, asiat ja sanat ovat peruuttamattomia, nyt muuttumattomissa.”

Janne Ora: Ihmisten yö, s. 223, kansi Asko Künnap, Enostone, 2024