Sirpa Kähkösen Muistoruohossa on olennaista, mitä hän jättää kertomatta. Valinta on merkityksellinen ja mielenkiintoinen. Miksi Kähkönen jättää tarkoituksella sodanjälkeisen sukupolven, tuon ajan äänekkäimmän, sivuun?

Kun Suomi vietti itsenäisyytensä 50-vuotisjuhlia vuonna 1967, sodankäyneen sukupolven ja suureksi kasvaneen nuorten ikäluokan välinen erimielisyys oli suurimmillaan. Sitä seuraava hullu vuosi Euroopassa, Vanhan valtaus ja Vietnamin sota ensimmäisenä televisiosotana, aiheuttivat monessa sodan kokeneessa kauhun tunteita ja pelottavia muistoja.

Kähkösen Muistoruohossa on kerrottujen asioiden ohella olennaista yhden sukupolven hiljaisuus. Ääninä kirjailija nostaa esille Anna-mummon ja Ida-mummon sekä lapsenlapsen Hillan, mutta sodanjälkeinen sukupolvi ei juuri esiinny tarinassa. Hillan vanhemmat vain käväisevät muutamassa kohtauksessa. Tätä valintaa jäin miettimään, hiljaisuus on merkityksellistä.

”Emme osanneet neuvoa lapsiamme, olemme heittäneet heidät maailmaan selviämään, oli liian paljon sotaa sodan jälkeen, ja äkkiä he olivat aikuisia.”

Kähkönen kirjoittaa sodan käyneen sukupolven kärsimään, ei vain sodasta, vaan myös jälleenrakennuksen vuosista, jolloin heillä ei ollut aikaa kasvattaa omia lapsiaan. Piti vain selvitä päivästä toiseen.

Muistoruoho kuvaa 1970-luvun alkua. Romaanissa Tankkien kesä Kähkönen kirjoitti edellisen vuosikymmenen ristiriidoista. On selvää, ettei sitä tarvitse toistaa tässä romaanissa. Uuden ajatuksellisen houkutuksen Kähkönen tarjoileekin nyt, kun kertojina on kaksi toisistaan kaukana olevaa sukupolvea.

Vietnamin sodan uutiskuvat napalmia karkuun juoksevasta tytöstä saavat mummot, Annan ja Idan, palaamaan ajatuksissaan itse kokemansa sodan kauheuksiin. He yrittävät rakentaa siltaa Hillan tulevaisuuteen, ohitse sodan julmuuksien ja ilman yhteiskuntaa hajalleen repivää nuorten aikuisten sukupolvea. Mummoja vihastuttaa se, että kommunistit ovat ottaneet sodankin vastustamisen välikappaleekseen. He eivät voi antaa anteeksi kommunisteille sitä, että nämä aikoinaan veljeilivät Neuvostoliiton kanssa, ja sama veljeily tuntuu jatkuvan.

Kun yhtäkkiä kadulla haistat tutun hajuveden, se voi tuoda mieleen ensirakkautesi. Ihmisen hajuaisti on voimakas tuomaan muistoja menneestä. Muistoruoho eli kangasajuruoho on voimakkaasti tuoksuva yrtti, jota evakot saattoivat ottaa mukaansa lähtiessään sotaa pakoon. Muistotkin voivat vallata mielen äkkiarvaamatta kuten tuoksut. Niitä eivät Anna ja Idakaan pääse pakoon.

Vaikka Hillan maailma on kaukana mummojen maailmasta, silti heidän suhteensa näyttää tärkeältä ja läheiseltä. Hilla sanookin: ”Minä rakastan mummojen kieltä. Koska se on pehmeää kuin iho heidän käsivarsiensa sisäpinnalla, vähän rypistynyttä ja vanhaa ja hyväntuoksuista.”

Mummojen ja äitien suhdetta lapsiin Kähkönen on kuvannut paljon Kuopio-sarjassaan. Muistoruohossa hän tuntuu korostavan, että lasten kasvatus on maailman tärkein asia. Kähkönen kirjoittaa kirjan loppupuolella, että jos sen muistaa tehdä hyvin, ehkä jonkun ihmisen hetki olisi välähdyksen ajan valoisampi ja helpompi elää. Samaan kohtaukseen hän lataa paljon toiveita, kun Hilla sanoo : ”Mummo minä estän, että ei tule sotia ennää.”

Kuinka Hilla onnistuu omassa elämässään ja rauhan turvaamisessa? Siitä saamme todennäköisesti lukea jatkossa. Sirpa Kähkönen on sanonut, ettei hän ilmeisesti pääse Hillasta eroon, eikä haluakaan.

Kuopio-sarja

• Mustat morsiamet (Otava, 1998)

• Rautayöt (Otava, 2002)

• Jään ja tulen kevät (Otava, 2004)

• Lakanasiivet (Otava, 2007)

• Neidonkenkä (Otava, 2009)

• Hietakehto (Otava, 2012)

• Tankkien kesä (Otava, 2016)

• Muistoruoho (Otava, 2019)