Aug 5

Aug 5 Kansankynttilöiden kriisi

Minna Lindgren on kirjoittanut hersyvän hauskan, mutta myös pelkoa herättävän kuvitelman tulevaisuuden koulusta. Kielellisesti Lindgrenin romaani on onnistunut hienosti muokkautumaan iäkkäiden ”ehtoolehtolaisten” kielenkäytöstä nuorisokieleksi.

Tulevaisuuden kouluihin on tunkeutunut yksityistämisen maaginen taika. Vuokrafirmoissa työskentelevien opettajien työnsaanti on riippuvainen siitä saavatko he myytyä mielenkiintoisia kursseja itseohjautuville oppilaille. Tämä on kirjailija Minna Lindgrenin kauhukuva koulumaailmasta.

Lindgren on kirjoittanut suuren suosion saaneessa Ehtoolehto-sarjassa vanhuksien maailmasta. Nyt hän on siirtynyt kuvittelemaan nuorten maailman muuttumista. Tulevaisuuteen sijoittuva kuvitelma koulumaailman uusista trendeistä on kauhukuva kaupallisuuden ja yksityistämisen vaikutuksista entisten ”kansankynttilöiden” työhön. Samalla Lindgren pohtii, miten kasvatuksen muuttuminen on yleisemminkin vaikuttanut nuorten kasvatustapoihin kouluissa ja kodeissa, joilla ei näytä olevan paljonkaan enää vastuuta nuoren muokkautumisessa.

Aina on Toivoa sijoittuu koulumaailmaan ja kertoo keski-ikäisestä opettajasta, hänen vanhemmistaan ja digitaalisesta kanssakäymisestä. Lindgren valottaa koulumaailmaa usean sukupolven kautta. Keski-ikäinen Marja Vehmarvarsi on opettaja, hänen miehensä on opettaja, vanhemmat eläkkeellä olevia opettajia, tytär ja tämän puoliso ovat opettajia. Nollatuntiopettaja Marja joutuu viikosta toiseen keksimään uusia pelillisiä ilmiöoppimiskursseja ja oppiaineiden välisiä synergiakokonaisuuksia saadakseen töitä ja myydäkseen kiinnostavasti itseään koululaisille.

Koulumaailmaan tunkeutuva yksityistäminen ja liiketaloudellinen, voittoa tavoitteleva, toiminta alkoi Lindgrenin mukaan jo 1990-luvulla. Siitä ei ole jäänyt osattomaksi Pisa-mittauksissa aiemmin hyvin menestynyt Suomen kiiltokuvamainen koulumaailmakaan.

Ristivalotusta menneen ajan kouluun Lindgren tuo kirjoittamalla tarinaan iäkkään pariskunnan Ainon ja Toivon. He ovat sitä sukupolvea, jolle karttakepillä ei pelkästään näytetty Neuvostoliiton rajoja. Sillä myös ohjattiin oppilaita korjaamaan käytöstään luokassa. Se oli tomeraa ulkoista ohjaamista – ei itseohjautuvaa käytöksen korjaamista.

Aino ja Toivo tekevät muodikkaasti videoblogeja, joista nuoret oppilaat innostuvat. Vaikeuksissa kamppaileva Marjakin hyötyy siitä, että tubettavat vanhukset ovat hänen vanhempiaan.

Lindgrenin kouluissa opiskelu perustuu omavalvontaiseen kasvatuspolkuun. Se on nuorille kuitenkin niin vaikeasti kuljettava suo, että opettajat ohjaavat oppilaita iltaisin ja viikonloppuisin kohti itseohjautuvaa omavalvontaa. Opettajistakin on tulevaisuuden koulussa tullut vuokratyöfirman palveluksessa olevia eeppisten talk-tapahtumien itsensämyyjiä.

Yksityistämisen liiketalousopin lisäksi kouluihin ovat tunkeutuneet työelämästä tutut kehityskeskustelut ja asiakassuhteen arvioinnit. Lindgren kirjoittaa kuinka ”avoimen jakamisen ideologialle perustuvassa oppimisen alustataloudessa asiakasarvio oli keskeinen tekijä siinä, minkä palvelun koululaiset oppiseteleineen valitsivat”.

Viime kevään koronapandemia pisti Lindgreninkin muuttamaan kirjaansa. Hän teki siihen uudenlaisen lopun.