Aki Ollikainen limittää kaksi tarinaa toisiinsa romaanissaan Kristuksen toinen tuleminen. Yhdessä tuberkuloosi koettelee oopperalaulajan keuhkoja ja ajaa elämän ahdinkoon. Toisessa tapahtumapaikkana on pohjoinen kylä, jossa saarnamies uskoo nähneensä maan päälle ilmestyneen Kristuksen. Teos kuvaa tapahtumia Suomessa ensimmäisen maailmansodan aikaan.

Suurten mullistusten aikoihin ihmisten mielikuvitus alkaa tuottaa yliluonnollisia tarinoita ja nostaa esiin sankareita. Ensimmäisen maailmasodan vuosina 1914–1916 ihmisten mieliin tunkeutunut pelko altistaa etsimään helpotusta ja ratkaisuja uskonnollisistakin ilmestyksistä.

Ollikaisen kirjan kuvaama ajankohta ja toiseen tarinaosaan liittyvä sairaus nostavat mieleen väistämättä ajatuksia nykyajan sodan ja koronan vaikutuksista ihmisiin. Kirjailija sanoo itsekin vähän säikähtäneensä, kun kirjoittamisen aikana puhkesivat sekä korona että Ukrainan sota. Ollikainen aloitti teoksen kirjoittamisen jo vuoden 2018 paikkeilla, mutta se keskeytyi toisen kirjoitustyön vuoksi.

”Sotaa, sotaa... aina vain suursotaa. Venäjän voittoisat joukot etenevät Galitsiassa.”

”Kului muutama vuosi ja sen seurauksena itänaapuriimme muodostui irvikuva tuosta aatteesta.”

Aki Ollikainen: Kristuksen toinen tuleminen (Siltala, 2022)

Oopperalaulaja Aarne sairastuu tuberkuloosiin ja päätyy parantolaan. Hän joutuu eroon laulavasta puolisostaan Idasta, joka jää Tukholmaan. Toisessa tarinassa pohjoisen pikkukylän saarnamies, Kustaa, uskoo Kristuksen ilmestyneen ikkunan taakse kuuntelemaan hänen saarnaansa. Nämä kaksi kirjan päähahmoa ovat toistensa vastakohdat – Aarne on vaatimaton sekä nöyrä ja Kustaa suuruudenhullu. Heidän erilaisuutensa varaan Ollikainen virittääkin hienosti kirjan mielenmaisemia. Aarne joutuu tunnustamaan heikkoutensa sairauden äärellä, mutta Kustaa vimmautuu uskomaan saarnojensa vahvuuteen ja Kristuksen toiseen tulemiseen. Hurmoshenkinen saarnamies heiluu toden ja hulluuden rajamailla.

Hyvänä tarinanluojana Ollikainen ripottelee teokseen pieniä viitteitä tulevista asioista, mutta myös arvoituksellisia enteitä. Kirjan kansikuvassa oleva palokärki ennustaa vanhan kansanviisauden mukaan kuolemaa. Ihmiselon päättävä lopullisuus onkin kirjassa sekä uhkana että helpotuksena. Tämä kuoleman tuoman surun mukana oleva helpotus tuli tutuksi jo Ollikaisen palkitussa esikoiskirjassa Nälkävuosi.

”Kookkaan linnun lento oli aaltoilevaa. Lintu oli hiilenmusta, päälaki kuin veriysköksellä pyyhkäisty. Palokärki. Se lehotteli laajan pihamaan poikki, pysähtyi sitten männynrunkoon ja alkoi taas rummuttaa. Aarnea kylmäsi, vaikka hän ei enteisiin uskonutkaan. Lintu tikkasi kaarnaa päätään välillä puolelta toiselle kallistellen. Huomaamattaan Aarne ja Arvid kääntelivät päitään palokärjen mukana.

”Kuolemaa se tietää kumminkin, palokärki. Vaikka kaipa tuon voi täällä ennustaa vaikka talitinteistä», hän tuhahti ja sytytti pesällisen.”

Tarinassa tärkeänä esineenä olevaa tinatuoppia Ollikainen kuljettaa taitavasti uusia merkityksiä antaen. Sen liittäminen kirjan dramaattisimpaan hetkeen on oiva esimerkki siitä, miten tavallaan vähäisellä seikalla kohtaukseen saadaan liitetyksi lisää ulottuvuuksia. Tässä se tuo lukijalle jopa filosofisia ajatuksia. Tinatuopin Ollikainen sanoo napanneensa saksalaiselta teologifilosofilta, mestari Eckhartilta.

”Aarne oli huomaamattaan poiminut ikkunalaudalta käteensä kolhiintuneen tinatuopin. Hän havahtui tarkastelemaan sitä. Astia oli saumakohdista tummunut, mutta muuten kiillotettu kirkkaaksi. Ehkä sillä oli Behrensille tunnearvoa, vaikka olikin käyttökelvoton, Aarne ajatteli.”

Tämän ensimmäisen kerran jälkeen tinatuoppi vilahtaa eri ihmisten käsissä ja yhteyksissä.

Kirjallisuuden muihin teoksiinkin on selviä viitteitä. Ollikainen mainitsee Joel Lehtosen ja Johannes Linnankosken:

”Junan ikkunasta näkyi vuoroin synkkää metsää ja syksyistä peltoa. Aarne nojasi otsaansa ikkunalasiin. Hän oli yrittänyt lukea Joel Lehtosen Punaista myllyä. Sen sivut olivat olleet täynnä Pariisin muistoja. Hän laittoi Punaisen myllyn matkalaukkuunsa ja otti tilalle Johannes Linnankosken Sirpaleita.”

Pentti Haanpää tulee lukijalle mieleen, kun sotilaan saappaat tekevät matkaa paikasta toiseen.

”Aarne näki mielessään Euroopan kartan, mietti ukkoa, joka kuljettaisi reessään saappaat Lapin poikki junaan, mietti junaa, joka veisi saappaat Pietariin, mistä ne matkaisivat jonnekin itärintaman taistelukentälle. Joku sotamies saisi uudet, kauan kaipaamansa saappaat, joilla ponnistaisi ylös juoksuhaudasta, ehtisi ottaa muutaman askeleen, kunnes kaatuisi kuulasuihkun repiessä hänen rintakehänsä auki. Ja kun taistelut viimein taukoaisivat, päätyisivät mutaiset saappaat miehen jaloissa joukkohautaan.”

Hulluus riepottelee mieltä

Aki Ollikaisen kieli ja tyyli on mestarillista ja tuo lukumuistoja Nälkävuosi-kirjasta. Nyt mukaan on tullut myös aimo annos hulluutta. Realismista teksti irtoaa paikoittain lennokkaasti.

”Lääkäri ei ehtinyt vastata, kun huoneen ovi narahti ja kuolema kurkisti sisään. Se oli pitkä, laiha vanhus. Räntäsateenväriset kasvot, silmien ympärillä mustat renkaat. Kumara olemus paljasti päälaen, jonka yli oli suittu harmaita hiuksia. »Olen pahoillani, ei ollut tarkoitus kiirehtiä», kuolema mumisi ja katosi ovenraosta.”

Se vihjaa lukijalleen, ettei kaikkeen pidä uskoa.

Suurena asetelmana Ollikaisen kirjassa on ihmisen ykseys luonnon kanssa ja ihmisten peilautuminen muiden ihmisten kautta.

”Hän tunsi ihmisen ja maailman ykseyden vesimassojen iskiessä vasten graniittia – ääniaalloissa, jotka lävistäessään hänen kehonsa vavisuttivat solujen seinämiä. Kevään riemun.”

”Ei ole sinua ja minua erikseen. Me olemme aina yksi. Lintu lehahti oksalle, painoi päänsä puolisonsa siipeä vasten. Tykkylumi painoi kuusenhavuja hiljaisessa metsässä, se soi aivan rungon vierellä kyhjöttävälle parille suojaisan piilon. Uroslinnun rintamus oli verenpunainen, naaraan taivaan harmaa. Hanki heijasti surullista, sinertävää valoa.”

Tarkoissa kuvauksissa luonnosta Ollikainen on omimmillaan. Havainnot ovat sekä kauniita että myös raakoja.

”Suuri hirvi juoksi kaukaisella salolla ja kantoi sarvissaan aurinkoa. Auringon säteet syöksyivät yli puidenlatvojen, sisään ylilääkäri Behrensin toimiston ikkunasta ja lävistivät ulos katselevan kalpean miehen.”

Aki Ollikainen vie lukijan lopulta suolle, jossa selvitetään onko joku oikea Kristus ja joku valehahmo. Tarinalle ei sopivampaa loppupaikkaa olisi voinut kuvitellakaan, koska suolla on suomalaisessa mytologiassa paljonkin salaperäisyyteen viittaavia merkityksiä. Arvoitukselliseksi Ollikainen tarinansa jättääkin.

Katso haastattelu

Voit katsoa keskustelumme Keravan kirjastossa täältä.

Kirjailija Aki Ollikainen. Kuva Laura Malmivaara.

Aki Ollikaisen teokset

Nälkävuosi. Siltala, 2012
Musta satu. Siltala, 2015
Merirosvo Morgan ja matruusi Hulkkonen. Kuvitus: Silja-Maria Wihersaari. Otava, 2016
Pastoraali. Siltala, 2018
Fuck You Liivik. Yhdessä Siim Liivikin kanssa. Siltala, 2021
Kristuksen toinen tuleminen. Siltala, 2022
Yhteisteos: A. M. Ollikainen: Kontti. Otava, 2021