Mitä tekemistä ranskalaiskirjailija Honoré de Balzacilla on laulaja Maaritin kanssa, entä venäläisklassikolla Karamazovin veljekset jazzmuusikko John Coltranen kanssa?

Kun luen kirjoja, kuuntelen aina samalla musiikkia. Usein etsimällä löydän tarinaan ja tunnelmaan vievää musiikkia. Joskus musiikki ja kirjat löytävät hämmästyttävällä tavalla toisensa.

Moni kirjailija on kertonut kuuntelevansa tiettyä musiikkia kirjoittaessaan, koska se toimii inspiraation ja tunnelman lähteenä. Ehkä yritän saavuttaa jotain samanlaista, kun kirjoja lukiessani haluan musiikilla päästä tiettyyn tunnelmaan.

Laakson liljat

Kiinnostuin Honoré de Balzacista, kun katsoin Jean Renoirin ohjaaman elokuvan Boudu: eli miten välttyä hukkumasta. Siinä päänäyttelijä Michel Simon on sylkäissyt Balzacin kirjan sivuille. Hänet hukkumasta pelastanut kirjakauppias raivostuu ja kysyy, miten joku on kehdannut sylkeä näin suuren klassikkokirjailijan sivuille. Menin kirjastoon ja lainasin Reino Hakamiehen käännöksen Laakson lilja vuodelta 1961.

Luin tätä kirjaa kesällä 1974 ja samaan aikaan kuuntelin Maaritin kappaletta Laakson lilja. Lukiessani huomasin, että ne kertovat samasta asiasta. Balzac kirjoitti hulttiomiehestä, joka kohtelee naisia huonosti. Tarina käsittelee aistillisuutta, rakkautta ja moraalia.

Kirjan lopussa rouva Henriette de Mortsauf kuolee suruun, johon on yhtenä syypäänä Felix de Vandenesse. Henriette de Mortsauf on Balzacin kirjassa puhtauden ja omistautumisen esikuva. Hänen lisäkseen myös muut naiset huomaavat miehen sydämen kylmyyden.

Alkuperäisen kappaleen, Delta Dawn, kirjoittivat Larry Collins ja Alex Harvey. Se kipusi Yhdysvalloissa kymmenen kärkilistalle Tanya Tuckerin esittämänä vuonna 1972. Helen Reddy nosti sen ykköstilalle seuraavana vuonna. Suomennoksen tehnyt Atte Blom sanoo, että kappaleella on yhteys Balzacin kirjaan. Hän oli lukenut teoksen ja yhdisti mielessään sen tarinan laulun käännökseen.

Honoré de Balzac: Laakson lilja (Otava, 1961). Kuuntele Maaritin Laakson lilja -kappale täältä.

Päivien kuohu ja Miles Davis

Yksi nuoruuteni lukuelämyksiä on ollut ranskalaisen Boris Vianin teos Päivien kuohu. Se on surrealistisen kaunis rakkaustarina miehestä ja naisesta, Colinista ja Chloesta. Chloe sairastuu, hänen keuhkonsa vioittuvat oudosti, ja hänen kehostaan alkaa kasvaa kukka. Lumme jäytää hänen keuhkojaan, huoneen muoto muuttuu, mutta mies hoivaa häntä pyyteettömästi. Chloen sairauden ensi oireena on synkooppi, joka on lääketieteellinen termi, mutta myös musiikkitermi. Vian oli itsekin muusikko ja sävelsi jazzia.

Kirjaa lukiessani kuuntelin Ornette Colemanin rytmisesti yllättävää jazzia ja myös Miles Davisin kuulaita sävellyksiä. Ne molemmat johdattelevat haikean rakkauden tunnelmaan. Yksi mieleen jäävimmistä yhdistelmistä on Miles Davisin musiikki Louis Mallen elokuvassa Hissillä mestauslavalle.

Boris Vian: Päivien kuohu (1947, suomentanut Leena Kirstinä, 1972). Kuuntele Miles Davisin kappale täältä.

Runoja sateenkaaren tuolla puolen

Luen usein Edith Södergranilta Runoja-teosta, jossa on Tapio Tapiovaaran kuvitus. Sen tunnetuin runo on Maa jota ei ole. Hienoimman elämyksen olen saanut, kun yhdistin lukemiseen Linda Sharrockin laulamana monen tunteman Somewhere over the rainbow -kappaleen. Tämä esitys on harvinaisuus ja vaikeasti löydettävissä. Sharrock on tehnyt villin ja vapaan version tutusta kappaleesta. Hän laulaa sen hyvin hitaasti ja ikään kuin jutellen, mutta myös tuskaisesti kiljahdellen.

Edith Södergran: Runoja (suom. Uuno Kailas, 1942). Kuuntele Somewhere over the rainbow Eva Cassidyn laulamana täältä.

Minulle Södergranin runo ei ole kaipausta hengelliseen taivaaseen, vaan parempaan maahan, jossa hän olisi voinut elää vapaammin ja toteuttaa rakkauttaan.

Venäläiset ja amerikkalaiset yhdessä

Yllättävin yhdistelmä kirjallisuuden ja musiikin kesken on löytynyt venäläisklassikosta, Fedor Dostojevskin Karamazovin veljekset -kirjasta, ja jazzmuusikko John Coltranesta. Muistan elävästi, kun ensimmäisen kerran luin Karamazovin veljeksiä. Olin laittanut soimaan sattumalta John Coltranen A Love Supreme -levyn. Yhtäkkiä huomasin, kuinka hyvin ne sopivat yhteen.

Coltrane sävelsi uskonnollisen levykokonaisuuden vuonna 1964. Hän oli kertomansa mukaan nähnyt hengellisiä unia musiikista. Neliosaista sävellystä voi pitää Coltranen kaipuusta hengellisyyteen ja yhteyteen Jumalan kanssa.

Kuunnellessa tulee mantramainen olo. Levy alkaa lyhyellä introlla ja basson toistuvalla kuviolla. Coltranen tenorisaksofoni vaeltelee mutkaisilta tuntuvissa kuvioissa, ja niiden jälkeen palataan mantramaiseen perusteemaan. Läpi levyn saksofoni kiertelee välillä irti perusteemasta, mutta palaa aina silloin tällöin muistuttamaan kuulijaa, mistä kaikessa on kyse.

Dostojevskin minulle tärkeimmässä teoksessa, Karamazovin veljekset -kirjassa, on tavallaan samanlainen rakenne. Se on hengellisyyteen kurkottava tutkielma uskosta, moraalista ja intohimoista. Kolmen aikuisiksi ehtineen lapsen isä, Fjodor Karamazov, murhataan epäselvissä olosuhteissa. Kirjan alun perusteema on yksinkertainen – kuka murhasi isän. Dostojevski esittelee runsaan henkilökaartinsa ja vie lukijan välillä kauaksi irti perusteemasta. Vaeltelun välissä lukijaa muistutetaan siitä, mistä oikein on kyse.

Molemmat mestarit, Dostojevski ja Coltrane, käyttivät samaa metodia. Ensimmäinen kirjoitti sanoilla tarinaa – toinen musiikilla. Lukija ja kuuntelija laitetaan aluksi hämmentävään tunnetilaan, sitten häntä kuljetetaan laajoilla kaarilla erilaisiin tarinaan liittyviin ulottuvuuksiin. Välillä hänet johdatellaan miettimään keskittyneesti elämän perusasioita. Lopullista totuutta maailman hyvyydestä ja pahuudesta, ihmisen uskosta ja jumaluuden ilmentymisestä kumpikaan ei anna.

Fedor Dostojevski: Karamazovin veljekset (suomentanut V. K. Trast, 1. painos 1927). Kuuntele John Coltranen A Love Supreme -levy täältä.