Kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaat 2024

Teemallisesti ajassa tiukasti kiinni olevat ehdokkaat nostivat esiin sodan ja väkivallan traumoja, naisten kokemaa henkistä ja fyysistä kaltoinkohtelua, hyvästä elämästä syrjäytymistä ja kyseenalaistivat sukupuolinormiston lukkiutuneita käsityksiä.

Valinta palkinnonsaajasta ei ollut varmaankaan helppo. Alma Pöystin ei ollut yksinkertaista valita jo yhden kerran palkittu kirjailija. Mutta Fianlandia kohdistuu aina ensisijaisesti kirjaan. Pajtim Statovcin teos Lehmä synnyttää yöllä on voimakas ja kielellisesti huikea suoritus.

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä (Otava, 2024)

Pajtim Statovcin Lehmä synnyttää yöllä osoittaa taas kirjailijan vahvan osaamisen. Lukuelämys on voimakas kokemus. Pääkertojana on Statovcin kaltainen henkilö, josta lapsuuden traumaattisten kokemusten myötä tulee menestynyt kirjailija.

Kirja kuvaa paljon sitä, miten viha vaikuttaa ihmisiin. Raivo saattaa tehdä suusta palvelijansa. Statovci ei päästä lukijaa tuudittumaan helpottavaan toiveeseen paremmasta tulevaisuudesta. Pikemminkin hän laittaa kertojan pohtimaan jopa kostamisen oikeutta. Mutta kostamisen sijaan päähenkilö ryhtyy kirjoittamaan.

”olisin voinut kostaa elämässäni tapahtuneen pahan, rasismin ja sorron ja vihan, hakea oikeutta ja rangaista väärintekijöitä, tai ainakin varmistaa ettei kukaan enää satuta minua, mutta päädyin tarttumaan kirjaan ja kuin vahingossa kirjoittamaankin niitä, ajauduin satujen ja kertomusten äärelle pakon edessä, sattuman oikusta, sillä kasvoin vihaisessa kodissa jossa en halunnut enkä voinut viettää aikaa, joten aloin käydä kirjastossa, se oli ilmaista ja vaaratonta ja paikka oli auki myöhään, ja aloin tylsyyteeni lukea hyllyihin aseteltuja kirjoja, ja se on pahinta mitä minulle on tapahtunut: rakastuminen tarinaan niin kuin oikeaan ihmiseen.”

Statovci kuvaa päähenkilön lapsuudesta riipaisevia tapahtumia. Kirjan nimeksikin päätynyt lehmän synnytys on väkivaltainen ja brutaali. Myöhemmin tarinassa lehmän kuolema syrjäisessä paikassa symboloi sitä pahuutta, jota ihmiset tekevät luonnolle ja eläinkunnalle.

Kun paha jatkuu tarpeeksi, se muuttuu sattumanvaraisesta järjestelmälliseksi. Se hakeutuu joka paikkaan. Kosovolaisille sota on piirtänyt uusia rajoja hyvän ja pahan, oikean ja väärän välille ja tappanut myötätunnon. Jokainen päivä on kosovalaisille mahdollisuus kuolla ei elää, Statovci kirjoittaa.

Lapsuudessa ja aikuisuudessa kulkeva kirja osoittaa kuinka suuresti lapsiin vaikuttaa maailman väkivaltaisuus. Lapsiin tiivistyvät traumoina kaikki julmuudet.

Kosovon ja Suomen yhteiskuntien väliset erot ovat suuret. Statovci tuntuu vielä kärjistävän tarkoituksella niitä. Hänen henkilönsä sanoo, että suomalaisille pitää aina pehmitellä asioita ja varoittaa etukäteen ettei pilaisi heidän ruokahaluaan. Suomalaiset eivät ole kokeneet sellaista vihaa, epätoivoa ja julmuutta kuin kosovolaiset. Suomessa koulussa kertoja joutuu lapsena kokemaan rasismin ja ymmärtämättömyyden. Lapsuusseudulle palatessaan hän aikuisena huomaa, kuinka kosovolaiset ovat kateellisia menestyvälle kirjailijalle.

Statovcin kirja herättää ajatuksia tietämättömyyden rasismista. Kun ihminen ei halua kuulla tai lukea maailman julmuuksista vaan sulkee silmänsä, silloin hän eristäytyy rasistiseen tietämättömyyden kuplaan. Raha muuttaa ja jatkaa orjuutta. Rikkaat ihmiset voivat juoda maksansa hajalle ja ostaa köyhiltä uuden maksan – munuaisen hinta on köyhälle vähäisempi kuin rikkaan miehen pojalla.

Kirja päättyy ehdottomuuteen: ”En alistu enää, enkä murru. En pyydä keneltäkään lupaa vaan teen mitä tahdon”

Anna-Kaari Hakkarainen: Marraseliö ( Tammi, 2024)

Marraseliö on ameebamainen kokonaisuus manipuloimisesta, persoonallisuuksien rajoista, itsemääräämisen oikeudesta, uhriutumisesta, rakkaudesta ja väärinkohtelusta.

On hämmästyttävää, miten hienosti Anna-Kaari Hakkarainen kirjoittaa moniulotteisen teoksen. Sisätarinoista alkaa hahmottua vähitellen erilaisia toisiaan täydentäviä kuvia ja henkilöitä kuvaavia motiiveja.

Ihmismielen rajat ja persoonallisuudet ovat häilyviä, muistot värittyvät emmekä me ihmiset aina toimi järjen ohjaamina.

Visuaalisen kulttuurin ilmiöitä tutkinut Hakkarainen ruotii perusteellisesti Ingmar Bergmanin tuotantoa ja toimintaa elokuvaohjaajana. Jouduin tarkistamaan tiukasti omia muistikuviani Bergmanista, koska olin pitänyt häntä elokuviensa kautta oivaltavana ja syvällisenä naisten ymmärtäjänä. Mutta Hakkarainen kyseenalaistaa niin vahvasti tuota mielikuvaa, että täytyy ottaa ohjaajan elokuvat uudelleen katsottaviksi.

Hakkarainen kirjoittaa:

”Ingmar halusi manipuloida, hän oli tietoinen vallastaan, hän oli tutkinut ihmismieltä, tunsi sen hypnotisoijan tavoin, siltä se ainakin minusta katsojana tuntuu, niin taitavasti Ingmarin elokuvat on rakennettu, niin saumatonta on hänen petoksensa. Ingmarilla oli valta pitää katsojat lumouksen vallassa, valta rikkoa se. Valta saada katsojat ahdistumaan, iloitsemaan. Saada heidät itkemään ja nauramaan, voimaan pahoin.”

Tärkeinä paikkoina tarinassa ovat Gotlanti ja Fårön saari, jossa Bergman asui ja kuvasi elokuviaan. Nimi Marraseliö selittyy sillä, että saprotrofi eli mädänsyöjä elää kuolleella orgaanisella materiaalilla.

Marraseliöön Hakkarainen on kirjoittanut kujeilevasti myös lukijalle huomautuksia. Hän on selvästi halunnut tökkiä lukijaa irti tavanomaisuudesta ja havahduttaa ajattelemaan, etteivät asiat ole niin selkeitä.

“Mitä muuta lukeminen on kuin kaksoispisteen etsimistä. Kirjoittaminen. Pois minästä pyristelyä. En voi hallita sitä, miten luet minua. En voi hallita sitä, millaiseksi muodostun vaikka yrittäisin.”

”Ehdin jo ajatella, ettet käyttäisi minua enää. Että olin sinulle yhden kirjan suhde.”

…”… jätit minut seisomaan tarinan reunalle, jäiselle rannalle!”

Kirjan henkilöiden nimet elävät villisti ja vaihtuvat. Tämä kaikki liittyy lukiessa persoonallisuuksien yhtenäisyyden ongelmaan. Hakkaraisen tarina pohtii, että ihminen ei ole jakamaton, eikä minuus monoliittinen kokonaisuus. Tämä johtuu teoksen mukaan siitä, että monisyinen ihminen on jatkuvassa liikkeessä ja jokaisessa on mahdollisuus hyvään ja pahaan.

Hakkaraisen kirjailijan hienous on siinä miten hän saa teoksen pysymään eheänä, vaikka välillä hän kirjoittaa, että minä voisin olla sinä ja sinä voisit olla minä.

Yhtenä olennaisena sisätarinana on naisen rakastuminen taiteilijamieheen. Aluksi aidolta tuntunut rakkaus alkaa muuttua uhriutumiseksi miestaiteilijan tukemiseksi. Konkreettisena esimerkkinä tällaisesta toiminnasta Hakkarainen kirjoittaa poimintoja Tuula-Liina Variksen kirjasta Kilpikonna ja olkimarsalkka. Siinä Varis kuvaa alistuvaa tukeaan kirjailija Pentti Saarikoskelle.

Joskus hyvä kirjailija aavistaa tulevia tapahtumia ja aistii ajassa liikkuvia ilmiöitä. Ilman mitään mystiikkaa Hakkarainen on kirjoittannut teokseensa muutamalla sanalla myös Alma Pöystin, joka valitsee kuudesta ehdokkaasta voittajan. Tämän hän kirjoitti jo vuoden 2023 syksyllä luettuaan Helsingin Sanomista yhden artikkelin.

”Näitkö uutisen, että Personasta tehdään uusi versio? Tekoälyllä. Another Persona, tekoäly siis luo sen. En, mitä? Niin, tekoälyllä poistetaan elokuvasta Elisabeth, tai siis Liv Ullmann, ja hänen tilalleen pannaan toinen näyttelijä. Oletko tosissasi? Idea oli kai saatu Cannesin elokuvajuhlilla, ja näyttelijä on vieläpä suomalainen, Alma jotain oli hänen nimensä. Pöysti?”

Tommi Kinnunen: Kaarna (WSOY, 2024)

Tommi Kinnusen romaanissa Kaarna on kaunis ja pelkistynyt rakenne. Se alkaa 2000-luvun alusta ja takautuu sotavuosiin. Lukemisen alussa miettii, mistä johtuvat tarinan henkilöiden tuskalliset ”uurnat”.

Laina on keskushahmo, joka on kärsinyt aivan liikaa sodan jaloissa. Jälkisukupolvet, Martti ja kaksosnaiset Marja ja Eeva, odottavat Lainan kuolevan aivan pian. Sairaalan huoneessa tunnelma on julman anteeksiantamaton.

Yksinäinen Laina miettii huoneessaan:

”Hän kääntää kasvonsa ikkunaan päin ja löytää lasista peilikuvansa. Häntä tuijottaa vieras, nimetön vanhus, jonka elämästä ei kukaan mitään tiedä ja jonka olemassaololla ei ole merkitystä.

… Ei hänestä milloinkaan tullut kokonaista tai eheää. Joskus oli aikoja, jolloin hän oli turta ja täynnä pelkoa. Niiden jälkeen tuli viha, ja menneet paloivat kiinni ihoon.”

Ehjiksi lukkiutuneet

Lukijalle Martti, Marja ja Eeva näyttäytyvät aluksi mielipiteissään lukittuneen ehjinä. Selvää on, että ”kaarnaa” on kertynyt niin paljon mielen pintaan, etteivät ymmärrystä etsivät tunteet pääse esiin. Odotuksia nousee mieleen, milloin ja miten lukija pääsee kurkistamaan näiden henkilöiden sisään ja ymmärtämään heitä.

Romaania lukiessa minulle usein tarinan henkilöiden persoonallisuus selittyy alusta lähtien eheämmäksi. Heistä saattaa tulla alun mielikuvaa vahvempia ja ymmärrettävämpiä. Kinnusen romaanissa on mielenkiintoinen keskenään ristiin menevä tendenssi. Sitä mukaa kun menneisyydestä paljastuu tuskallisia muistoja tarinan henkilöt tuntuvat murentuvan. Heidät on aikanaan iskenyt sirpaleiksi sodan kova todellisuus.

Ihmiset Jumalan hylkääminä

Tommi Kinnusen Kaarna on tärkeän koskettava kirja. Se osoittaa kuinka sodan karmeudet lyövät ihmisiä pirstaleiksi vuosikymmeniksi tavalla, josta on lähes mahdotonta toipua. Ei ole ihmisten vika, etteivät he kestä heitä kohtaan tehtyjä julmuuksia. Jumalaankaan ei voi luottaa, ihminen on sodan julmuuksien ja luonnon armoilla.

”Jumala ei ole pilvenlongalla istuva, ihmisten syntejä tarkkaileva harmaapäinen ukki, vaan tämä maan päällä ja alla kihisevä kasvien ja juurien ja sienien ja kovakuoriaisten verkosto, jossa kaikki on yhteydessä toisiinsa. Ihmiset ovat vain ymmärtäneet kaiken väärin ja selittäneet monimutkaisen ajatuksen itsensä kuvaksi, vaikka he kaikki ovat yhtä kudosta, puolukankukat, aihkimännyt ja he ihmiset itse. Mutta tämä Jumala ei puolusta omaa kansaansa tai pelasta häntä rukoilevia, vaan sille yksittäisen eliön elämä on yhdentekevää, pelkkää kasvupohjaa uutta kasvua varten.”

Voi olla, että Ukrainan sodan julmuudet ovat vaikuttaneet Kinnusen kirjoittamiseen. Ainakin lukijan mielessä ne pyörivät ja voimistavat mielikuvitusta Kaarnan tapahtumista. Samalla voimistuu viha valloittajasodissa julmuuksia tekeviä sotilaita kohtaan.

Kinnunen kirjoittaa naisten kärsimyksistä, joita miehet heille aiheuttavat. Mutta hän on myös esimerkki (mies) kirjailijasta, joka kirjoittaa moniulotteista ihmiskuvaa. Martti yhtenä päähenkilönä on hyvin kuviteltu inhimillisesti käyttäytyvä henkilö.

On väärin ajatella, että mieskirjailijoiden ihmiskuva olisi ohuempi kuin naiskirjailijoiden. Kinnusen lisäksi mm. Tommi Melender, Juhani Brander, Mooses Mentula, Matias Riikonen, Juha Itkonen ja Antti Hurskainen ovat esimerkkejä (mies) kirjailijoista, jotka ovat viime aikoina kyseenalaistaneet testosteronia uhkuvan ja väkivaltaisen mieskuvan.

Arvoitus ja pelko Lainan sekä lapsien kokemia julmuuksia kohtaan kasvaa lukemisen edistyessä. Kinnunen kuljettaa lukijaa loppua kohti tiivistäen aikatasojen läheisyyttä. Mutta hän antaa välillä myös ”hengähdystaukoja” tuomalla tarinan Martin, Marjan ja Eevan nykypäivään. Taitavana kirjailijana Kinnunen osoittaa kuinka julmalla tavalla sota on katkaissut yhteyden menneisiin sukupolviin. Tämä yhteys olisi kuitenkin tarpeen löytää, jotta ihminen ymmärtäisi paikkansa sukupolvien ketjussa ja ymmärtäisi siten myös itseään. Pahuus ei ole ihmisessä sisäsyntyisenä, vaan sen ovat liian kovat julmuuden kokemukset hänen sisäänsä tunkeneet.

Kaarna on Kinnusen kuudes romaani. Vuonna 2014 esikoisromaanin, Neljäntienristeyksen, maisemat vilahtavat nimenä myös tässä romaanissa. Kuudesta romaanista on jo kolme Finlandia-palkinnon ehdokkuutta, ja taso on tässäkin hienoa. Dramaturgian taitoja osoittaa, kuinka kesken pahimpien julmuuksien Kinnunen kirjoittaa Lainan ja Vilman hupsutellen muistelemaan nuoruuden seurustelun keveitä hetkiä.

Puhumattomuus tulppaa tuskan ihmisen sisään. Laina olisi kaivannut, että joku olisi sodan jälkeen kysynyt häneltä karmeista kokemuksista. Se olisi antanut Lainalle mahdollisuuden avautua ja kertoa niistä. Mutta kuten Kinnunen kirjoittaa:

”Vaikenemalla tapahtuneista lotta samalla kieltää häntäkin niitä kertomasta.”

Puhumattomuuteen ei kuitenkaan pelkisty Kaarnan sanoma. Se osoittaa voimallisesti, kuinka lopullisesti pahuus voi ihmisen särkeä. Vaikka halu ymmärtää olisi kuinka suurta, menneet kokemukset ovat voineet kasvattaa niin kovan ja paksun kuoren, ettei sen läpi puheilla pääse. Kohti kirjan loppua mennään päivä päivältä vuoden 1944 heinäkuun alkuun. Sieltä löytyvät ne julmuudet, jotka rikkoivat Lainan ja muurasivat hänet surun tumman kaarnan sisään.

Helmi Kekkonen: Liv!, ( Siltala, 2024 )

Helmi Kekkosen Liv! päättyy kuten niin monen naisen tapauksessa, jos on joutunut seksuaalisen häirinnän kohteeksi. Syvään henkäykseen, hiljaisuuteen, ei muuta. Nainen haluaa unohtaa kokemansa, koska ei usko, että voisi saattaa tekijän vastuuseen.

Kekkonen on hienovaraisen ja kauniin kerronnan mestari. Hän kirjoittaa pienistä havainnoista kehkeytyvää onnellisuuden kuvajaista, johon alkaa tulla uhkaava tunnelma ja säröjä.

Aivan kirjan alussa päähenkilö kulkee saaressa reittiä, jota hän on kulkenut lapsesta saakka, kuusivuotiaana, kahdeksanvuotiaana ja seitsemäntoista vuotiaana. Nyt 22-vuotiaana kävellessään hän kuulee selkänsä takaa rasahduksen. Se herättää pelon.

Tällä tavalla Kekkonen kuvaa, kuinka pelko asuu naisessa, kuinka ulkopuolelta saattaa milloin tahansa uhata vaara.

Vähän myöhemmin hänen viereensä rannalla asettuu istumaan mies. Liville tulee epämiellyttävä olo, kun hän ajattelee, että mies on ehkä tarkkaillut häntä jo jonkin aikaa. Toisaalta miehessä on tiettyä houkuttelevuutta.

Kirjassa siskojen kautta Kekkonen piirtää Livistä herkän ja itsekseen viihtyvän kuvan. Liv kiinnitti huomioita sellaisiin asioihin, mihin he eivät. Liv sai kauneudellaan helposti huomiota ja hänen ystävänsä Iida tunsi halua varoittaa Liviä.

Kekkonen ei kielellään alleviivaa vaan antaa hienovaraisia vihjeitä mihin suuntaan tarina on menossa. Kun Livin äiti Karoliina on juuri synnyttänyt kolmannen tyttären perheeseen, eli Livin, äiti sanoo miehelleen Harrille, että pidetään heidät turvassa, ja jatkaa: minä ajattelin sen ihan oikeasti olevan mahdollista.

Tyttärien tavasta puhua äitinsä ja isänsä avioerosta ilmenee hienosti kuinka keskustelu ei onnistu avaamaan toisten mahdollisuuksia ymmärtää tapahtuneita asioita samalla tavalla. Keskustelu tavallaan rajaa ja sulkee enemmän kuin onnistuisi lisäämään ymmärrystä.

Nuorimpana tyttärenä Liv ei halua olla enää perheen pienimmäinen ja kuunnella isosiskojensa järkeviä mielipiteitä ja varoituksia.

Peloton ja helposti innostuva Liv teki mitä halusi ja innostui helposti. Hänen ystävänsä Iida aavisteli vaaraa, johon Liv saattaisi joutua. Iidalla oli ollut kokemus kadulla ahdistavasta miehestä.

Veitsi tekee Liville haavan, Ellen-siskon kanssa keskustelut eivät avaa mitään vaan johtavat puhumattomuuteen. Koko ajan Kekkonen vähäeleisesti antaa merkkejä lähestyvästä pelosta.

Rajattu alue, saari, ja perheen ahdistavakin kaavamaisuus herättää Livissä kaipauksen jostakin muusta, ehkä irtaantumiseen.

Livin teologian opiskelu tähtää siihen, että opiskelija saa valmiuksia ihmisen kohtaamiseen ja katsomusten väliseen dialogiin. Mutta keskusteluissa oman perheen sisällä ei tunnu olevan valmiuksia toisia ymmärtävään dialogiin.

Kekkonen ei kuitenkaan kirjoita kaltoin perheessä kohdellusta Livistä. Näennäisesti kaikki on hyvin eivätkä sisarukset ole suurissa riidoissa keskenään. He pikemminkin tukevat Liviä.

Tarinassa naiset pyrkivät suojelemaan toisiaan, äiti ja sisarukset. Olennaista on, että kirjassa äänessä ovat naiset. Isä, Harri, on kutakuinkin poissaoleva. Kun isä saa kuulla mitä Liville on tehty, hänen keinonsa on väkivalta ja hän uhkaa tappaa sen miehen.

Kekkonen kertoo siitä naisten pelosta, että, mitä tahansa voi tapahtua: väkivaltaa, julmuutta, raiskaus, pahoinpitely, tappo. Liv joutuu ajatuksissaan pelkäämään kaikkea tätä.

Kohtalokkaan tapaamisen jälkeen Livin siskotkin osittain syyllistävät häntä siitä, ettei tämä tiedä edes miehen nimeä ja lähti tämän kanssa rannalta ravintolaan.

Kekkonen kirjoittaa siskosten keskustelevan pyrkimyksenä auttaa Liviä. Mutta tuntuu siltä, ettei keskustelu avaa mitään, pikemminkin sulkee ja ajaa Liviä ahtaalle. Siskoksilla on tarve saada oma käsityksensä sanottua ja saada Liv tekemään kuten he haluavat.

Koko ajan tekstissä on kyse ihmisen itsenäisestä päätösvallasta.

Hanna-Riikka Kuisma: Korvaushoito ( Like 2024)

Hanna-Riikka Kuisma on kirjoittanut aiemmissakin kirjoissaan hyvinvoinnin ulkopuolelle syrjäytyneistä. Hän on kuvannut sekä taloudellista kahtiajakautuneisuutta että henkistä syrjäytyneisyyttä.

Kuisman tyyli on rankan naturalistinen. Se ikäänkuin vaatii meitä huomaamaan, että keskellämme elää ihmisiä, joilla on samat ihmisoikeudet ja inhimillisen kohtelun arvonsa kuin hyvinvoivilla ihmisilläkin. Yhteiskunta ei saa syrjäyttää heitä pois mielestään huumekoukkuun tai köyhyyteen vajoamisen vuoksi.

Korvaushoidossa Kuisma kertoo nimettömästä miehestä, joka addiktoituu huumeisiin. Hän pyristelee vastaan, mutta itsepetos on addiktin rakkain ystävä ja pahin vihollinen. Syiksi alasvajoamiseen Kuisma kirjoittaa muunmuassa lamavuodet 1990-luvulla, väkivaltaisen isän, asiansaosaamattomat opettajat, jotka haukkumalla syssäävät nuorukaisen vaikeuksiin. Oloa hetkellisesti helpottamaan auttavat huumeet.

Rakkaus on ohut henkinen korsi, johon päähenkilö ripustautuu ja hakeutuu korvaushoitoon. Se auttaa osittain irtiottoihin huumeista, mutta usein seuraa repsahtaminen uudestaan. Rakkauden kautta Kuisma kuitenkin osoittaa, että yksikin hyvä ihmissuhde saattaa auttaa ihmistä pelastamaan itsensä.

Huumemaailman ohella Kuisma kirjoittaa myös ajankohtaisesta miesten ja naisten välisestä väkivaltaisuudesta. Mieskuva on jyrkkä ja naisten kohtelu ystäväpiireissä rajua. Kun elämässä ei ole näköpiirissä hyvä asioita, ei toisten hyvin kohtelulle jää sijaa. Päähenkilö pyrkii kuitenkin olemaan hyvinkin periaatteellinen ja omassa maailmassaan ja omilla tavoillaan oikeudenmukainen. Kadonneen pikkusiskon kohtalon selvittäminen muodostuu elämän tärkeimmäksi asiaksi.

Vaikka Kuisma kertoo hyvinkin henkilökeskeisesti syrjäytyneiden huumeita käyttävien elämästä, voi kirjaa lukea muös laajemmin maailman tilana. Luonto voi huonosti, koska käytämme sitä kohtaan myrkkyjä, jotka pilaavat sitä. Vaikka me tiedämme näin tekevämme, me emme kuitenkaan tarjoalle luonnolle lopettamista vaan korvaushoitona muita aineita.

Kaj Korkea-aho: Äitiä etsimässä ( Otava 2024)

Äitiä etsimässä on elämäkerrallinen tarina miesparista, joka haluaa lapsen. Kirja kuvaa kaikkia niitä vaikeuksia, joita asiaan liittyy. Suurimpana ovat ihmisten ennakkoluulot. Mutta myös lääketieteelliset ongelmat ovat moninaisia. Sijaissynnyttäjää ei Suomessa voi käyttää ja vaihtoehdoksi tuleekin kumppanuusvanhemmuus.

Sopivan kumppanin löytämisen kuvaus on Korkea-ahon kirjassa antoisaa. Tuleviksi vanhemmiksi toivovat Kaj ja Niko tutustuvat useisiin ehdokkaisiin, jotka voisivat ryhtyä kumppanuusvanhemmiksi. Sellainen on kuitenkin niin erilaista kuin tavallinen seurustelu ja vanhemmuus, että sen onnistumiseksi täytyy selvittää monia asioita. Mieltymykset tuntuvat menevän ristiin herkästi, koska asia on inhimillisesti hauras ja arkisuudelle vieras.

Lukiessa muistelin itsekin, mihin seikkoihin kiinnitin huomioita, kun tutustuin tulevien lasteni äitiin. Rakkauden huumassa en varmaankaan ollut niin analyyttinen kuin miespari tässä kirjassa.

Äitiä etsimässä houkutti ajattelemaan kaikkea sitä mikä viehättää toisessa ihmisessä, jonka haluaa lasten äidiksi yhteishuoltajana. Seurustelun ja rakastumisen sijaan tarvitaan myös erinäisiä sopimuksia ja vastuiden jakamista. Arjen rutiinitkin tulevat huomattavasti tavanomaista avioliittoa vaikeammiksi.

Yhteisöllisten ennakkoluulojen häivyttämistä pari joutuu tekemään moneen suuntaan, myös omien vanhempiensa kanssa. Joskus kertoja Kaj Korkea-aho toteaakin:

“Miten avuton ihminen onkaan suhteessa omaan elämäänsä”.

Lapsen saaminen tuntuu kirjassa myös sillä tavalla tärkeältä, että vasta sen jälkeen Korkea-aho tuntee saavansa hyväksynnän vanhemmiltaan ja siirtyvän (ikuisesta) lapsen aemasta aikuiseksi suvun jatkumossa. Siltikään kirja ei korosta miehistä suvun jatkamisen biologista tärkeyttä. Oli rikastuttavaa lukea, kuinka tärkeä henkisesti tälle parille on saada lapsi ja päästä kokemaan vanhemmuus.

Ihmeellisyyksiinkin Korkea-aho kiinnittää kirjassa huomioita. Hän kuvaa kuinka konkreettiseksi ajatus lapsesta tuli, kun he keskustelivat mahdollisista nimistä.

“Siinä hetkessä on jotain sähköistä, se tuntuu kuin käännekohdalta luomisprosessissa, tämä että me nimeämme erään ihmisen ensimmäistä kertaa. Silmänräpäykseksi avautuu ikkuna tulevaisuuteen, jossa kuviteltu ihminen näyttäytyy hämäränä mutta kuulostelee ääniämme.”

Omasta elämästään tiukasti kirjoitetussa teoksessa ei ole fiktion suomia vapauksia, vaan se etenee kronologisesti kohti lapsen syntymää. Riski kirjoittajalle se on ollut, koska niin moni asia olisi voinut mennä väärin ja epäonnistua. Kirjoittaja tunnustaakin, että lähtökohta häiritsi häntä, koska nyt ei ollut kyse romaanista.

Ennen kaikkea teos on puhutteleva puheenvuoro voimakkaasta kaipuusta, tunteesta, joka ei jätä rauhaan. Kauneinta kirjassa on, että moninaisten riskienkin vuoksi pariskunta jaksaa tavoitella tuon kaipuun täyttymistä

Äitiä etsimässä kirja heilautti minut miettimään itselleni aivan tuttuja asioita uudestaan läpi. Kolmen lapsen isänä ja kuuden lapsen vaarina minulle jälkikasvu on ollut tavallaan itsestään selvää. Lasten saaminen on ollut valtavan iso asia ja elämääni mullistava. Mutta Kaj Korkea-ahon teos havahdutti pohtimaan miten vaikea asia lapsettomuus henkisesti on ja kuinka suuri halu on lapsen saaminen. Se on myös yksi perustavanlaatuisimmista ihmisoikeuksista, jota ei saa keneltäkään kieltää.