Veden alle ei pääse rikkomatta pintaa
Kaunis ja hienovaraisen surumielinen on Veera Sylviuksen runoelma naiseksi kasvamisesta. Irtaantuminen kodista ilman tukea kohti aikuisuutta on tuskallista. Se johtaa sairaalloiseen naiseuden ja itsensä kieltämiseen sekä laihduttamiseen.
Veera Sylvius lumoutui yhdestä valokuvanäytelystä niin paljon, että hänen piti kirjoittaa siitä romaani. Katoaminen on tummasävyinen kertomus uskonnon ahdistavuudesta, näkemiseksi tulemisen tärkeydestä ja taiteen tekemisen tuskasta.
Nuori itsenäiseen elämään kasvava nainen on joutunut varttumaan uskonnollisesti ahdistavan ja ankaran isän piirissä. Siitä uloskasvaminen ei ole helppoa, kun hän ei saa tukea passiiviselta äidiltään. Kaikkea Veera Sylvius ei kuitenkaan pane ankaran uskonnollisuuden syyksi. Päähenkilö on itse hauras ja herkästi mieleltään haavoittuvainen. Oma persoona ei ole päässyt kasvamaan tarpeeksi vahvaksi suojaksi maailman kovuutta vastaan.
”Isä, tämä viha kuuluu sinulle. Se kuuluu myös passiivisuuteen syyllistyneelle äidilleni. Vajotessani lääkkeiden tuomiin varjoihin mietin, miten kaikki kaunis menee rikki, eikä korjaaminen ole mahdollista.”
Ehkä taustalla on pääkertojaa kohtaan myös sellaisia vakavia rikoksia, joista ei puhuta.
”Salaisuus, jonka me tiesimme. Tiedettiin varmasti laajemminkin, seurakunnassa, kylällä. Mutta ei saanut tietää tietävänsä. Se on vaarallisin tapa tietää.”
Sylvius käyttää kauniin runollista kieltä. Tarina on kirjoitettu kuin pitkäksi runoelmaksi. Hän kuvaa kuinka ”hiljaisuuden meteli kasvaa pään sisällä, halvaannuttaa ja valtaa kaiken, kuin olisin jossain vieraassa ulottuvuudessa ympäristön äänet kuuluvat eristeen takaa, olen kaiken ulkopuolella… en voi tehdä mitään eikä siitä pääse eroon. Koetan katkaista sen piirtämällä, puhumalla, liikkumalla – mutta mikään ei auta. Meteli on minussa, muut eristeen takana, itse olen sivussa.”
Ääneen lausumattomat toiveet ja odotukset nietostuvat pettymyksineen uudestaan ja uudestaan. Pateutunut viha isää kohtaan on yksi syy vimmaiseen laihduttamiseen. Elämän paradoksaalisuutta Sylvius kuvaa mielenkiintoisesti. Halutessaan tulla nähdyksi pääkertoja pyrkii laihduttamaan itsensä mahdollisimman pieneksi.
Isän hyväksyntää kertoja odottaa koko ajan.
”Isän hyväksyntä on elintärkeää, tärkeämpää kuin naiseus”
Veden pinta on mukana tarinassa Kalervo Sammalvehrän tekemästä kansikuvasta alkaen. Kauniin tyyni veden pinta voi kätkeä alleen paljon levottomuutta. Se on myös uhkana katoamisesta. Kirjassa isä ja äiti kauhistuvat Estonian onnettomuutta.
Valokuvauksen Sylvius on kirjoittanut hyvin tarinaan istuvaksi. Elämän hallinnassakin on kyse yksityiskohdista ja valokuvaajalle työssään tässä kertomuksessa yksityiskohdat ovat tärkeitä. Valokuvalle tallentuu elämää, ja se saadaan esille pimiössä valokuvia nesteiden kautta kehittäessä. Mutta valokuvissakin olennaista näyttää olevan se, mitä ne esittävät – eivät siis hahmot vaan tunne ja aitous. Valokuvaaja tuskailee asioiden ja elämän epätarkkuuksien kanssa. Elämä tuntuu jäävän koko ajan epätarkaksi.
Kertoja kokee kuitenkin kirjan lopussa eräänlaisen rauhan ja ahdistus haihtuu. Veera Sylvius kirjoittaa samalla myös kirjallisen ihastuksen kohteensa, kun hän laittaa naisen tuntemaan rauhaa:
“Kun vain olen, ympärilläni on ihana rauha. Suvi hymyilee minulle lempeässä hiljaisuudessa, ahdistus on tiessään. On vain tähtikirkas, lumivalkea”. (Joel Haahtela: Tähtikirkas ja lumivalkea, 2013, Otava)
Kuva: Anni Hartikainen
Veera Sylvius (s. 1974) on helsinkiläinen runoilija ja toimitusjohtaja. Hän valmistui filosofian maisteriksi (teoreettinen fysiikka) vuonna 1999 ja suoritti MBA -tutkinnon vuonna 2013.
Hän harrastaa kulttuuria monipuolisesti mutta erityisesti lukemista ja kirjoittamista. 2023 ilmestynyt On todellakin kuljettava kuusikon läpi on hänen esikoisrunoteoksensa. Hänen runoissaan harkitun niukka ilmaisu yhdistyy elämän tummiin sävyihin haikumaisen luontokuvauksen kautta.
