Kohti luopumisen aikaa
Olemmeko eläneet sellaisen sukupolven aikana, joka on saanut nauttia alati lisääntyvästä rikkaudesta ja itsenäisyydestä? Olemmeko liian pitkälle menneen yksityisyyden murroskohdassa? Onko nyt tulossa muutos, jossa teknistaloudellisen kehitysuskon sijaan joudummekin totuttelemaan luopumisen tärkeyteen?
Näitä kysymyksiä nousi mieleeni, kun luin Siiri Enorannan, Emilia Kukkalan ja Iida Rauman teoksia valmistautuessani Tampereen Työväenkirjallisuuden päivän keskusteluun tulevana lauantaina.
Mikä Työväenkirjallisuuden päivä?
Tampereen Työväenkirjallisuuden päivä 3.9.2022 klo 11–18 on kaikille avoin ja pääsymaksuton tapahtuma, jonka työryhmässä on jäseniä Työväenmuseo Werstaalta, Kansan Sivistystyön Liitosta, Työväen Sivistysliitosta, Tampereen yliopistosta ja pirkanmaalaisista kulttuuriyhdistyksistä.
Yhteiskunnallinen kirjallisuustapahtuma Työväenkirjallisuuden päivä, joka järjestetään vuosittain Työväenmuseo Werstaalla Tampereella, ruotii tulevana lauantaina oikeutta ja kohtuutta. Mitä oikeus ja kohtuus merkitsevät työväen ja sitä koskevan kauno- ja tietokirjallisuuden kohdalla? Entä kirjailijantyössä? Entä tavallisen ihmisen arjessa näinä digitalisaation, ilmastokriisin ja Venäjän ja Ukrainan välisen sodan aikoina?
Kirjailijat Siiri Enoranta, Emilia Kukkala ja Iida Rauma keskustelevat Seppo Puttosen johdolla luopumisesta ja elämän kohtuullistamisesta.
Tapahtuman pääohjelma lähetetään suorana myös verkossa: sekä Facebook-sivuilla @tyovaenkirjallisuudenpaiva että Työväenmuseo Werstaan Youtube-kanavalla. Pääohjelman lisäksi mukana on runsas näytteilleasettajien ohjelma sekä kirjamyyntiä. Koko ohjelma ja esiintyjätiedot löytyvät sivuilta tyovaenkirjallisuudenpaiva.com.
Tule kuuntelemaan lauantaina!
Runsas puoli vuotta on muuttanut maailmaamme rajusti. Se on pyyhkinyt mielistämme pois vakiintuneen turvallisuuden tunteen. Olemme joutuneet tekemään uudella tavalla rajoituksia ja valintoja aiempiin ajattelutapoihimme. Olemme joutuneet luopumaan vakaasta turvallisuuden tunteestamme. Nyt joudumme ajattelemaan, mistä karsimme, mitä emme tarvitse ja mistä on pakko luopua.
Luopumista lähdin ajattelemaan neljän teeman kautta:
1) Ihmisen suhde toisiin ihmisiin
Sosiaalinen kanssakäyntimme on laajentunut sosiaalisen median kautta jopa lähes hallitsemattomaksi. Kukaan ei enää oikein pysy kärryillä, missä kaikkialla ajatuksemme leviävät. Ovatko ihmissuhteemme karanneet irti omasta hallintakyvystämme? Olisiko järkevää luopua joistakin tavoistamme?
Jos luovumme joistakin valinnoistamme, se vaikuttaa ihmissuhteisiimmekin.
Mitä tapahtuu, kun joutuu luopumaan itselle rakkaista ihmisistä?
Entä kun luopuu vapaaehtoisesti jostakin toisesta?
Joskus toiset luopuvat ystävyydestäsi, sulkevat sinut ulkopuolelle
Miten ihminen luopuu niistä, joiden ajatusmaailma on liiaksi toisenlainen?
Hakeudummeko liiaksi samanmielisten seuraan?
Luovummeko ystävyydestä toiseen kansaan? Voimmeko edes ajatella niin?
2) Ihmisen suhde luontoon
Saksassa 1700-luvun lopulla voimistunut romantiikka korosti luonnon merkitystä. Silloin maailma ja luonto käsitettiin avaraksi paikaksi täynnä mittaamattomia aarteita ja mahdollisuuksia. Goethe tutki luontoa omassa laboratoriossaan. Nyt luonto osoittaa meille jo ihmisen rajat, ja se kehottaa meitä luopumaan paljosta.
Mistä ja milloin olemme valmiita luopumaan, kun joudumme luopumaan ylellisestä elinympäristöstä?
Riittääkö maailmaamme vähempikin?
Ruoan riittävyys: joudummeko luopumaan elintarvikkeidemme ylenpalttisuudesta?
Pitäydymmekö vastaisuudessa enemmän kotimaisen ruoan ja luonnon varassa?
Voimmeko kohtuudella enää matkustella lämpimiin maihin?
3) Ihmiset ja koneet
Hieman yllättävästi ajauduin ajattelemaan luopumisen teemaa ihmisten ja koneiden kautta. Romantiikan kanssa samoihin aikoihin teollinen vallankumous muutti eurooppalaista ja kehittyneiden maiden todellisuutta rajusti. Kuten luonnon ja sen vaurauden ajattelussa, myös teollistuneen tuotannon yleistyessä nähtiin mittaamattoman suuret vaurauden mahdollisuudet.
Koneellistuneen maailman ongelmat, ydinvoima, sähköautot, energia
Henkilökohtaiset koneet: tarvitsemmeko aina uuden kännykän?
Olemmeko koneellistumisuskon vankeja?
Pitäisikö ihmisten luopua haitallisesta koneteknologiasta?
Esimerkiksi: jatkuvan laajentumisen sijaan Fortumillekin olisi ollut kannattavampaa luopua Uniperista ja maakaasusta
4) Luopuminen ja valta
Luopumiseen liittyy tiiviisti vallankäyttö. Osalla ihmisistä on jotain haluttavaa, jota ei kaikilla ole. Se on sinällään vallankäyttöä. Varakkaat eivät halua luopua siitä, mitä ovat saaneet/haalineet itselleen. He pikemminkin vaativat, että muut luopuvat ”ylisuurista” vaatimuksistaan.
Kun ihminen joutuu luopumaan jostain, hän samalla tunnustaa menettävänsä vallan tiettyihin asioihin. Luopumaan pakotettu ihminen on yleensä alistussuhteessa siihen, joka vaatii luopumista. Vapaaehtoinen luopuja pyrkii sen sijaan ottamaan vallan omaan elämäänsä ja omiin käsiinsä ja saamaan itsensä päätösvaltaiseksi siihen, mitä hän todella tarvitsee elääkseen.
Luopumisen sietämätön keveys ja vaikeus
Tampereen Työväenkirjallisuuden päivän keskustelun otsikko on muunnos Milan Kunderan teoksesta Olemisen sietämätön keveys. Kunderalla nimi liittyi saksalaiseen sanontaan: ”Einmal ist keinmal”. Se tarkoittaa sitä, ettei kerran tehty asia oikeastaan merkitse mitään. Kun ihminen elää vain yhden elämän, ei hänen teoillaan lopulta ole merkitystä tai painoarvoa.
Nyt elämme mielestäni aikaa, jolloin jokaisen ihmisen teoilla ja valinnoilla alkaa olla merkitystä. Ensi talvena joudumme mahdollisesti luopumaan jossain määrin esimerkiksi sähkön tuhlailusta.
Kirjailija Siiri Enoranta. Kuva Veikko Somerpuro.
Siiri Enoranta: Maailman tyttäret
Siiri Enoranta kuvaa Maailman tyttäret -kirjassaan tulevaisuutta, jonka historiassa on tapahtunut suuri Romahdus vuonna 2028. Sen jälkeen kansainvälinen rauhansopimus vuonna 2041, fossiilisten polttoaineiden kieltosopimus 2043, kapitalistisen järjestelmän lopullinen lakkauttaminen 2045 ja maailmankodin perustaminen 2049 korjasivat onnistuneesti jo aikaansaatua tuhoa.
”Romahdusta edeltävässä yhteiskunnassa yksilö oli nostettu yhteisön yläpuolelle, siitä irralleen, mutta se mitä ihmiset luulivat valinnanvapaudeksi oli usein media- ja kapitalismikoneiston ohjailemaa. Valtiot olivat kääntyneet toisiaan vastaan, öljy- ja vesisodat olivat alkaneet.”
Ajankohtaan kipeän iskevästi Enoranta kirjoittaa kuinka Turkin valtion masinoimaksi lavastettu isku aloitti Romahdussodan.
Päähenkilöitä uhkaavat oudot mekaaniset tuholaiset feizhongit. Niitä vastaan he ryhtyvät yhdessä etsimään keinoja. Tavoitteena on löytää tuholaisten syntykoti. Kun Kaia, Zerinda, Joselina, Ritva ja Lise-Lotte ovat joutuneet luopumaan paljosta, he tarvitsevat ystävyyttä. Yhdessä toimien he voivat saavuttaa tavoitteensa.
Maailman suuresta Romahduksesta on yli sata vuotta. Jäljellä ovat Saarivaltio ja Maailmankoti, jota saarivaltiolaiset kutsuvat pilkkanimellä Hourumantere. Maailma oli vieläkin sairaana Nunezia-kuumeesta. Saarivaltiossa elävistä kuka tahansa saattoi saavuttaa mitä tahansa, kun vain teki tarpeeksi työtä.
Joselina kuvaa muistiinpanoissaan millaista on elää maailmassa, jossa yhä roikutaan opportunistisen kapitalismin kuolonkamppailuaan käyvässä ruhossa. Zerinda puolestaan näkee keltaista ruohoa kaikkialla, kuumuutta ja metsäpaloja.
”Hourumantereen asukkaille jaettiin joka vuoden alussa maapallon kantokyvyn mukaan laskettu kiintiömäärä rahaa. Ei ollut mahdollista ostaa mitään, mitä maapallolla ei ollut varaa antaa. Rahajärjestelmä otettiin demokraattiseen hallintaan, asetettiin varallisuuskatto, talouden koko sovitettiin ekologisen kantokyvyn mukaan. Tingittiin ennemmin mukavuudesta kuin ekologisuudesta, mutta kun vauraus jaettiin ensimmäistä kertaa kirjoitetun historian aikana tasan, huomattiin, että kaikille riitti tarpeeksi turvalliseen elämään.”
Kirjailija Emilia Kukkala. Kuva Petra Vii.
Emilia Kukkala: Kaiken jälkeen
Vuonna 2021 ilmestyneessä romaanissaan Emilia Kukkala kirjoittaa päähenkilöstä, Lainasta, joka haluaa temmata itsensä irti vapauteen. Vapautta hän tavoittelee lähtemällä pitkälle automatkalle Eurooppaan ilman työpaikan sidoksia tai henkilökohtaisia tunnesiteitä. Se täytyy tehdä vanhalla autolla, joka ei ole enää rasittamassa maapallon supistuvia mineraaleja. Hiilidioksidipäästöjä toki polttoaineen kautta tulee, mutta nekin ovat Lainan mukaan pienempi uhka kuin sähköautojen akkuja varten kaivettavien mineraalien niukkuus.
”Poliitikkojen, autoteollisuuden, hippien, autokauppiaiden ja viranomaisten mielestä olisi ympäristöystävällisempää päivittää rohjake sähköautoon. En päivitä.”
Laina halusi jättää kaiken ja lähteä etsimään merkitystä elämäänsä. Kirja panee miettimään, mikä on luopumisen ja luovuttamisen ero. Eräs Lainan tapaama nainen kysyy: “Eikö ihmisellä ole ihan hyvä olla unelmia?” Pitäisikö siis luopua unelmista ja luovuttaa joidenkin haaveiden toteutumisesta, unelmoimisesta?
Lainalla ei ole tavoitteita, ellei luopumista sinänsä lasketa.
”Eikä luopumisesta voi luopua, se on elinehto. Jo aineenvaihdunta on luopumista. Ravintoa tulee, jätettä menee. Hengittäminen on luopumista. Happea tulee, hiilidioksidia menee.”
Laina kysyy: Mikä määrä luopumista sitten riittää?
”Itämaisissa uskonnoissa kaikki vaikuttaa olevan yhtä luopumista. Luovu elämäntahdosta, luovu egosta, luovu odotuksista. Luovu elämien kiertokulusta, luovu elämästä.
Tarvitsen niin helvetisti kaikkea, jota joku muu tekee jossain. Halvalla. Tennareita, farkkuja, rotseja. Tehtaissa koneet laulavat ja pienet näppärät sormet ompelevat.”
Kukkala laittaa Lainan pohtimaan montako puhelinta ihminen tarvitsee. Kuoleeko elektroniikka liian nopeasti? Yksi teema on ihmisen suhtautuminen koneisiin. Laina miettii onko ihminen vain kone kuten autokin.
”Kone, joka kummallisen evolutiivisen sattuman oikusta luulee omaavansa tietoisuuden.”
”Valtatiet ovat unelias rinnakkaistodellisuus ja humiseva putkisto, joka imaisee sisäänsä ja sylkäisee taas ulos jossain satojen kilometrien päässä. Kuin maanpäällinen viemäriverkosto, joka kiidättää yhdyskuntajätettä tuottavia yksiköitä ympäriinsä.”
Kirjan kaunis loppu kuvaa Lainan mielen muuttumista ja tärkeiden asioiden löytymistä.
”Mitä minä oikein pelkäsin? Ei mikään omaani ollutkaan. Olen koskettanut ihmettä ihmisen hahmossa. Vieläkään en tiedä kuka olen, mutta enää en välitä tietääkään. Minä vain olen ja tulen osaksi ja se riittää.”
Kirjailija Iida Rauma. Kuva Marek Sabogal.
Iida Rauma: Hävitys – tapauskertomus
Monissa arvioissa koulukiusaamiskirjaksi luonnehdittu Iida Rauman teos on paljon muutakin. Siitä löytyy ajatuksia myös luopumisteemaan, mutta tavallaan käänteisesti. Joskus ihminen ei saa joitain itselle tärkeitä asioita, vaikka niitä haluaisi. Hänet pakotetaan luopumaan ystävistä, tulevaisuuden haaveista ja omasta vallastaan päättää itse omasta elämästään. Teos avaa ajatuksia siihen, miten luopumiseen liittyy vallankäyttö.
Yhteisölle, koululuokalle, voi yksilön erilaisuus olla tekijä, jonka vuoksi muut alkavat käyttää valtaa tätä kohtaan ja sulkea hänet ulkopuolelle. Tällöin muista erottuva ihminen joutuu luopumaan omasta tilastaan ja jopa identiteetistään. Hänet sysätään kohti yksinäisyyttä tai teeskentelyä.
Paljon puhutaan suvaitsevaisuudesta, mutta minusta pitäisi myös korostaa yksilön perustavanlaatuista oikeutta olla erilainen. Suvaitsevaisuuden korostamisessa on hieman sellainen sävy, että se kehottaa ymmärtämään ja ”suvaitsemaan” jotakin, joka on vähän erikoisempi kuin muut.
”Ymmärtäväisyys, luottamus ja anteeksianto olisi erinomaisen hienoja asioita, A sanoi, mutta jostain syystä niitä edellytetään aina niiltä, joilla on vähiten valtaa, lapsilta, naisilta, ei-valkoisilta ja köyhiltä, A sanoi…”
Turun ympäristö rakennuksineen on olennainen osa tarinaa. Kaupungin perinteisten rakennusten tuhoajat ovat käyttäneet omaa valtaansa ja tuhonneet arvokkaita miljöitä. Näin he ovat toimillaan ”pakottaneet” kaupunkilaiset luopumaan vanhasta Turusta ja sen arvoista. He ovat samalla tuhonneet osan tulevien lasten rakennushistoriasta.
Rauma kirjoittaa tapauskertomuksessaan paljon myös ilmastonmuutoksesta ja maailman tilasta. Nyt vallassa olevat eivät ota tarpeeksi huomioon, miten muutokset tuhoavat ja rajaavat tulevilta sukupolvilta mahdollisuuksia. Ilmastonmuutoksista puhuvat nuoret eivät ole murskaamassa vanhemman sukupolven arvoja. Heidän mielestään nyt päätöksiä tekevien olisi syytä luopua maapalloa liiaksi rasittavista valinnoista.
”Tyypillistä ja vaarallista, A sanoi, etenkin kun viimeisen parin vuosisadan kehitys oli suistanut koko planeetan käsityskyvyn ylittävään katastrofiin, mutta luokkahuoneessa he jauhoivat yhä Aleksanteri I:n iänikuista jalomielisyyttä, höyryvoimaa ja pörhistelevää kansallistunnetta, ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme… niin kuin koulujärjestelmän tehtävä olisi aina ja iankaikkisesti kitkeä kiinnostus oppimiseen ja osoittaa, että kun mitä tahansa asiaa tarkasteli riittävästi, se paljastui pohjimmiltaan pitkäpiimäiseksi ja yhdentekeväksi.”
Vallankäyttö liittyy Rauman kirjaan, koska yksi kiusaajista on A:n opettaja. Toimillaan tämä rajaa A:n mahdollisuuksia nousta samaan asemaan kuin muut oppilaat. Kiusaaminen heijastaa Rauman lukemien tutkimusten mukaan yhteiskunnallista eriarvoistumista.
”Tutkimusten mukaan, mitä rajumpi yhteiskunnallinen eriarvoisuus, sitä enemmän koulukiusaamista, A sanoi, ja hänen lapsuutensa Suomessa varallisuuserot repesivät ja tuloerot kasvoivat nopeammin kuin missään muussa OECD-maassa.”
Kun ihmistä kiusataan, hän saattaa uhriutua ja luopua oman itsenäisyytensä rajoista. Hän voi lopulta jopa syyttää itseään siitä, että on joutunut uhriksi.
”1990-luvun kasvatusoppaista, joissa väkivallan syy paikannettiin kerta toisensa jälkeen uhriin, puhumattakaan kaikista niistä tekomyötätuntoisista ja lässyttävistä lehtijutuista, joita koulukiusaamisesta ilmestyi edelleen joka syksy, entisten koulukiusattujen haastatteluista, joissa kiusatut itsekin viittasivat tottuneesti erilaisuuteensa kuin olisivat nielaisseet syötin?”
Nähdään Tampereella lauantaina 3.9.2022!
