Mar 6

Mar 6 Poikien mennyt maailma

Matias Riikosen Mataran voi lukea kirjailijan omaan lapsuuteen liittyvänä muistona, mutta se on monessakin mielessä kertomus menneestä maailmasta. Se kertoo sellaisesta ajasta, joka on lopullisesti takana. Kirjassa on niin paljon viitteitä antiikin aikaan, että tarina voisi olla myös allegoria ihmiskunnan alkuvaiheista.

Mataraa Riikonen ei kuitenkaan itse pidä varsinaisesti yhteiskunnallisena allegoriana. Hän sanoo sen olevan silmänisku lukijalle ja kertovan nuorten lisäksi meistä kaikista.

”En varsinaisesti tavoitellut allegoriaa. Historiaviitteet ovat lähinnä silmänisku lukijalle: kyse ei ole vain teineistä, vaan meistä kaikista. Romaanin voi silti lukea allegoriana valtapeleistä ja demokratian sortumisesta – mutta myös kulttuurin rakentumisesta.”

Menneen ajan ilmiöitä on tarinassa mukana. Riikosen mukaan tämä on kertomus jossain mielessä vieraiden kansojen alistamisesta, ja siellä kummittelevat erilaiset valloittamisen ja kolonialismin historian asiat.

Poikien leikkimaailmassa ei ole ollenkaan tyttöjä. Ajattelin lukiessani, ettei ole enää paluuta sellaiseen maailmaan, jossa ei ole toista sukupuolta. Tämä on Riikoselta kirjaan tarkoituksellinen valinta, vaikka hänen lapsuuden taisteluleikeissään eivät tytöt juuri kuulemma olleet mukana.

Riikonen leikki metsissä poikamaisia taisteluita, joissa noudatettiin antiikista poimittuja pelisääntöjä. Hahmonsa Riikonen on nimennyt muutellen Rooman historiallisten henkilöiden nimiä. Tarinasta löytyvät Cesar, Pompeius ja Crassus.

Kirjoittaminen nostalgisesti menneestä maailmasta on vaikeaa. Riikosen sanoo pyrkineensä välttämään taittovikaa, mikä helposti syntyy aikuisuuden ja lapsuuden välille.

Hän sanoo Keravan kirjaston haastattelussa, että muistellessaan omia leikkejään vääristyy se mitä näkee omassa menneisyydessään.

”Me jostain syystä vähätellään lasten kykyjä, asioiden mittasuhteet vääristyvät, lapset ovat kyvykkäämpiä, paikkojen mittasuhteet vääristyvät, kalliot ovat pienempiä kuin silloin.”

Lapsuuden viattomuus tulee mieleen tarinaa lukiessaan. Tästäkin kirjailija on eri mieltä. Riikonen kertoo, että tekstissä on illuusioiden menetystä, mutta hän ei ole sitä mieltä, että lapsuus olisi viattomampaa ja aidompaa. Tämän tyylisestä ajattelusta hän haluaa päästä eroon.

Ajan käsitys on Matarassa mielenkiintoisen vaikea. Se tapahtuu lapsuuden määrittelemättömässä ajassa. On vaikea sanoa onko se Riikosen lapsuuden historiallisessa ajassa vai nykyajassa. Riikonen pitää asiaa kiehtovana, kun kysyin missä ajassa asiat tässä tapahtuvat.

”Se ei voi olla lapsuuden ajan historiaa, eikä ole selkeää vastausta missä ajassa tämä romaani tapahtuu. Se voi olla myyttisessä lapsuuden ajassa tai historiallisen ajan ulkopuolella.”

Riikosen omaperäinen kirjoittamistapa

”Kirjoitan, loppu on vain epäonnistumista En julkaise romaania ennen kuin minulla on kokemus, että olen epäonnistunut riittävän vähän. Kirjoittaminen on nimenomaan virheiden tekemistä, on tehtävä niin hyvä epäonnistumisessa, että epäonnistuu siinä epäonnistumisessa. ”

Riikonen etsi kielellisen ilmaisun romaaniin lasten käyttämän kielen kautta ja lisäksi luontokuvaukseen tuli vanhahtavilta tuntuvia sanoja muun muassa saamenkielestä.

”He naakivat nokkosten, tesmayrttien ja koiranputkien keskellä, ja puro kääntyi auvakolle ja virtasi kultahehkuisen kaulamättäikön lävitse ja saavutti lopulta lievikkomaan, missä veljekset joutuivat kapuamaan veteen kaatuneiden haapojen ylitse.”

Mataran luontokuvaukset ja miljöön Riikonen halusi kirjoittaa tilkkutäkkimäiseksi yhdistelmäksi kieltä ja luontoa. Hän sanoo jättäneensä tietoisesti pois luonnon moninaisuuden karsiutumisen.

Kirjoittaessaan hän mietti, että pienten poikien puhe on ongelma.

”Ei voi kirjoittaa lapsellista lässyttämistä, mutta jos lisää vähän heidän ikäänsä, he ovat jo pikkuaikuisia. Oli hyväksyttävä lapset, ne ovat kuin kettuja. Lapsikuvausten tarkoitus ei ole esittää totuutta lapsista, mutta se tosiasiallinen lapsi välähtää siellä.”

Mataran motto

”Miksi kaikki vieraantuvat tavoistaan, taipumuksistaan ja alkuolennostaan”

Kun kysyin Riikoselta, voisiko tämä olla kirjan motto, hän sanoi, ettei usko ihmisen jonkinlaiseen myyttiseen alkuperään.

”Tuo on Shakespearen Caesar-näytelmän siteeraus: me ollaan jo alun perin vieraannuttu alkuolennosta ja tavoistamme, ei ole mitään autenttista alkuperäistä, jonne meidän pitäisi yrittää kaivautua takaisin.”

Katsele Matias Riikosen haastattelu täältä.