Feb 28

Feb 28 Kadonneita portaita etsimässä

Joel Haahtelan Jaakobin portaat on matka kristinuskon mysteeriin ja ihmismielen syvyyksiin. Kolmiosainen sarja päättyy Jerusalemiin, uskontojen pyhimpään kaupunkiin. Uskonnollisten ristiriitojen kaupungista Haahtela löytää ihmisten väliltä ymmärrystä ja hyvyyttä.

Pääkertojana on mies, joka lähtee auttamaan veljeään, etsimään totuutta ja mysteeriä. Matkalla hän joutuu uusien asioiden edessä ja muistojen kautta tutkimaan itseään. Kolmiosaisen pienoisromaanisarjansa loppusanoissa Haahtela kirjoittaa, että sarja kuvaa totuuden kaipuuta, yritystä etsiä elämän runollisia yhteyksiä ja ihmeellistä mysteeriä.

Kirjat vievät lukijan Etelä-Ranskaan, kreikkalaiselle saarelle ja Israelin Jerusalemiin. Välimerelliseen kulttuuriin voimakkaasti liittyvä uskonnollisuus on olennainen osa tarinoissa.

Sarjan ensimmäisessä kirjassa, Adèlen kysymyksessä, Haahtela kirjoitti enemmän uskonnosta kuin missään aiemmassa teoksessaan. Uskontoteema jatkui Hengittämisen taito -romaanissa, joka sijoittuu kreikkalaiselle luostarisaarelle. Siellä Isä Theodoros opettaa, että Jumalasta voi saada käsityksen vain ihmisen ja Jumalan välisenä yhteytenä. Se kertoo, että me kaikki olemme yhtä ja samaa, erottamattomia toisistamme.

Jaakobin portaat kuljettaa lukijaa Jerusalemin lumisateisia katuja pitkin salaperäiseen kirkkoon, filosofisiin keskusteluihin talon katolla ja Jerusalemin syndroomasta kärsivän potilaan luo sairaalaan. Edetessään kirja kuvaa kuitenkin enemmän päähenkilön matkaa oman mielen syövereitä ja muistoja kohti.

Tarinan tasolla teos näyttäisi kertovat miehestä, joka menee Jerusalemiin auttamaan sairaalaan joutunutta Ilja-veljeään. Raamatullisesta Elia-profeetan nimestä johdannainen Ilja-nimi on vain yksi esimerkki lukuisista viitteistä kristinuskon symboliikkaan.

Portaat ja välitila

Matkatarinallisen pinnan alla Joel Haahtela pohtii enemmän kuin aiemmissa kirjoissaan ihmisen mielen häiriintymistä. Tämä teos meneekin lähemmälle Haahtelan omaa ammattiaan psykiatrina kuin yksikään aiemmista kirjoista. Samalla se houkuttelee lukijaa pohtimaan pyhyyden ja mysteerin merkityksiä. Hieman outoa kyllä, että Jaakobin portaat -kirja ei herätä sellaista kielen äärellä rauhoittumista ja lumoutumista kuin aiemmat Haahtelan teokset. Tuntuu kuin Haahtela olisi kirjailijana jonkinlaisessa välitilassa tai portailla etsimässä jotain muutosta kirjoittamiselleen.

Jaakobin portaat liittyy Raamatun Jaakob-vanhempaan, joka näki unessa taivaaseen johtavat portaat. Ne näyttäytyivät Jaakobille mahdollisuutena päästä yhteyteen Jumalan kanssa. Se on esimerkki sellaisesta välitilallisesta ajattelusta, joka on tuttua myös muista Haahtelan kirjoista. Hän viittaa tähän kirjoittamalla Thomas Mannin Taikavuoresta:

”Mihály istui kauempana tasanteella, samassa paikassa kuin eilen, viltin suojassa, markiisin alla. Hänen asentonsa toi mieleen Taikavuoren, hotelli Berghofin parvekkeilla makaavat hiljaa yskähtelevät potilaat, jotka vuodesta toiseen uneksuivat kuoleman varjostamassa välitilassaan.”

Mielenkiintoista, että Haahtela valitsi kirjansa raamatulliseksi keskiöksi Jaakob-vanhemman, joka oli petollinen veljelleen ja isälleen. Valintaan syynä on Raamatun kertomus Jaakobin porrasunesta. Olisi ollut kuitenkin kutkuttavaa, jos hän olisi ottanut tarinaan Jaakob-nuoremman, Jeesuksen veljen. Jaakob-nuorempi nousi aikanaan Jerusalemin kirkolliseksi johtajaksi, ja hänet fariseukset syöksivät temppelin harjalta alas. Tästä Haahtela olisi saanut kytköksen sarjan ensimmäiseen kirjaan, jossa Adèle syöksyi alas jyrkänteeltä.

Pienoisromaaninsa Haahtela on kirjoittanut mielenkiintoisella tavalla vertikaaliseksi. Siinä noustaan katolle, vinttikerroksiin, ja lunta sataa kuten sarjan ensimmäisessä kirjassa:

”Lumisade alkoi hetki sitten. Olen kuullut sanottavan, että tähdet ovat enkelten sydämiä, jotka palavat heidän läpikuultavissa ruumiissaan. Mutta pimeys on sammuneita sydämiä, joita on monen verroin enemmän, ja siksi yössä on enemmän pimeyttä kuin valoa. Ja lumisade on sammuneiden sydänten tuhkaa.”
(Joel Haahtela: Adèlen kysymys)

Jerusalemin syndrooma

Psykiatrisena terminä tunnetusta Jerusalem-syndroomasta alkaa päähenkilön matka auttamaan veljeään. Syndrooma on psykologinen oireyhtymä, johon Jerusalemiin matkustava saattaa sairastua. Haahtela kirjoittaa sairaalan lääkärin Elishevan hoitavan ulkomaalaisia turisteja:

”Elisheva kumartui aavistuksen eteenpäin ja kertoi, että sairaala oli erikoistunut hoitamaan Jerusalemin syndroomasta kärsiviä potilaita, joista suurin osa oli ulkomaalaisia.”

Päähenkilö ajattelee tällaisten ihmisten jäävän Jerusalemissa tavallaan kahden maailman väliin, välitilaan:

”minä sanoin, että kenties hänen potilaansa, tai ainakin osa heistä, olivat erityisen herkkiä ihmisiä, jotka jäivät tässä kaupungissa ikään kuin kahden maailman väliin jumiin. He tulivat etsimään pyhää ja etenivät niin pitkälle kuin ihmiselle oli mahdollista. Lopulta raja tuli vastaan, ja sieltä rajalta heidän potilaansa poimittiin.”

Jerusalem on oivallinen valinta tarinan paikaksi. On ihmeellistä, miten paljon uskonnollista latausta kaupunkiin liittyy. Se on ortodoksien, juutalaisten, kristittyjen ja islamilaisten pyhä kaupunki.

Psykoterapeutti Mihály määrittelee tarinassa Jerusalemin koko maailman keskukseksi:

”Tiesinkö muuten, Mihály kysyi hetken kuluttua, että me olimme maailman keskipisteessä, tämän keskemmällä ihminen ei voinut olla, ehkä minulle siksi tapahtui kummallisia asioita. Midraš haggadan mukaan Israel sijaitsi keskellä maailmaa, Jerusalem keskellä Israelia, temppeli keskellä Jerusalemia, ja kaikkeinpyhimmän eli liitonarkin kohdalla oli maailman peruskivi, jonka varaan maailma oli perustettu.”

Muistojen katoavaisuus – rakkauden pysyvyys

Tässäkin kirjassa muistot ovat tärkeitä kahdessakin mielessä: ne vievät hyviin muistoihin lapsuudesta, mutta myös traumoihin. Olennaista on muistojen epäluotettavuus. Niihin ei voi ihminen luottaa, koska on vaikeaa erottaa, mitkä muistot ovat aidosti omia ja mitkä muiden kertomia.

”Olin nimittäin kerran kuullut, että puolet muistoistamme eivät olleet meidän omiamme, vaan muistoja, jotka ajelehtivat ihmisestä toiseen, sovittivat itsensä vaivihkaa omien muistojemme lomaan, muunsivat ympärillä olevia muistoja hiukan, eivät liikaa, vaan sopivasti, tekivät itsestään uskottavia.”

Jos muistot lomittuvat ja sekoittuvat, rakkaus on asia, johon Haahtela jaksaa uskoa. Kauniisti Jaakobin portaat vie lopussa kohti muistoa kertojan äidin rakkaudesta. Kiehtova on ajatus siitä, että rakkaus ei katoa vaan jää elämään maailmaan.

”Samalla kuitenkin mietin missä minä oikeastaan olin, ja pikku hiljaa ymmärsin olevani äidin rakkaudessa, mitenkään muuten en osannut asiaa selittää. Olin rakkaudessa, jonka äiti oli jättänyt tähän maailmaan. Tuo rakkaus pystyi ottamaan minkä muodon tahansa, se saattoi liikkua ajassa ja muuttua myös paikaksi.”