Feb 23

Feb 23 Ihminen joka mureni

Vuonna 2020 Finlandia-ehdokkaaksi yltänyt Ritva Hellstenin Raija-romaani on kaunis kuvaus kirjailijana elämisen vaikeudesta ja ehdottomuudesta. Monelle kirjailijallekin tärkeä kielellinen taituri Raija Siekkinen saa siskonsa ansiosta varmaan uusia lukijoita.

Hellsten kirjoittaa teoksen alussa valokuvista, joita heidän äitinsä oli liimannut albumeihinsa. Mutta samalla hän virittää lukijan ajattelemaan toisenlaisella tavalla muistoja menneistä ajoista.

”Mieleen tallentuneet kuvat olivat todempia kuin muiden ottamat, sellaiset joita äiti oli liimannut albumeihinsa ja joskus mennyttä aikaa haikaillen selaili”, Hellsten kirjoittaa. Näistä mieleen jääneistä kuvista romaani rakentuu, mutta ei kuin palapeli irrallisine osineen vaan kuin monivärinen päällekkäisten kalvojen kuva.

Romaani osoittaa kuinka sanat alkavat elää ja haavekuva kirjailijuudesta kasvaa. Hellsten kirjoittaa kuinka ”tarinoita voi keksiä mistä asiasta tahansa, vaikka nuppineulan nupista…. ja tajuan, että sanat, jotka ovat kuin polku jota voi seurata kiveltä kivelle hypellen, voivat olla myös sellaisia kiviä joita itse asettelen peräkkäin niin kuin haluan: rakennan oman polkuni sinne minne mieleni tekee.”

Mutta hän myös varoittaa alitajunnan ahneudesta. Alitajunta on Hellstenin mukaan kuin arka eläin; ”kun sille antaa kolme tuntia, se odottaa että saisi vielä neljännen, mutta sitä piti odottaa että se tulisi piilostaan.”

Raija Siekkisen elämä ei ollut helppoa. Välillä huolta toivat rakkauden vaikeudet ja joskus rahahuolet. Onnea hänen elämäänsä ei osunut paljoakaan, vaikka Joel Haahtela kirjoittikin teoksensa Katoamispisteen omistuskirjoituksessa: Raijalle, jonka kirjoissa asuu onni.

Ritva Hellsten pohtii, kuten siskonsa Raija, maailman pahuuden määrää. Oliko maailmassa olevan hyvän määrä yhtä suuri kuin pahan, hän kysyy ja vastaa hieman yllättävästi, että siinä tapauksessa hyvää oli äärettömästi.

Siekkisen kirjoista pitävän kannattaisi lukea Ritva Hellstenin vuonna 2014 kirjoittama Orvot-romaani, Finlandia-ehdokkaaksi yltäneen Raija-romaanin lisäksi. Vaikka Raija on itsenäinen teos, silti kuusi vuotta aiemmin julkaistu romaani antaa lisää nautintoa lukemiselle. Sen aforismin omaisista kauniista tiivistymistä saa aavistuksen Hellstenin tavasta jäsentää mennyttä.

”Sukupolvet eivät asetu vain peräkkäin, ne ovat sisäkkäin. Kuolemassa ihminen katoaa itseltään, mutta säilyy muilla ja muissa.

Ihminen menee omaan ansaansa. Hän kirjoittaa valinnoista, joihin rakastamisen tarve ajaa, valinnasta joka koituu tuhoksi. Itsensä menettämisestä, murenemisesta pala palalta.

Aina kysytään: ”Kuinka kauan rakkaus kestää?” Minä kysyn: kuinka paljon se kestää?”

Raija Siekkinen vuonna 2000. Kuva Irmeli Jung.

Tulipalossa 50-vuotiaana menehtynyt Raija Siekkinen oli ilmeisen murtunut viime hetkinään. Hänen siskolleen Ritvalle tämän kirjan kirjoittaminen ei ole ollut helppoa. Elämässään molemmat tuntuivat murentuneen. Hellsten kirjoittaa: ”Miten ihminen pala palalta murenee? Iskujen seurauksena, hiljaisen hiertämisen? Paineen, väsyttämisen? Me murenimme kumpikin.”

Kirja loppuu toivoon ja onnelliseen uneen – tuntuu kuin Ritva Hellsten olisi saanut kirjoitettua siskonsa elämän uudelleen henkiin.