Muodonmuutoksia on sana, joka tulee mieleen Miki Liukkosen kirjasta Elämä: Esipuhe. Se on nykyaikainen kuva verkostoituneen moninaisuuden maailmasta. Lukukokemuksena kirja on runsaudessaan ainutlaatuinen. Se on yksi merkittävimmistä kaunokirjallisuutta uudistavista romaaneista, joita olen lukenut.

Kirjassa ei totta vie ole hiilihapottoman kivennäisveden lämmintä harmittomuutta. Se haastaa pohtimaan ja palaamaan alkuun ja aloittamaan lukemisen uudelleen. Syynä uudelleen lukemiseen on myös teoksen aikakäsitys.

Liukkonen on liittänyt kirjansa kahdeksan osan nimiin vuosiluvut, jotka eivät mene kronologisesti tämän vuosituhannen alusta vuoteen 2019. Teoksen ajankulun voi ymmärtää myös käänteisenä, jolloin tarina selittyy jo tapahtuneesta siihen hetkeen, jolloin kaikki ikään kuin alkoi. Kronologista aikakäsitystä Liukkonen osin rikkoo tapahtumien samanaikaisuudella.

”Olemme keskellä jatkuvaa samanaikaisuutta; rinnastuksia; läheisyyden ja etäisyyden välistä suhdetta – rinnakkaisuuksia ja hajallaan olemista. Olemme hetkessä. Uskon, että kokemuksemme maailmasta ei ole enää ajassa siirtymistä vaan pikemminkin oleilua verkostossa, joka yhdistää pisteitä toisiinsa muodostaen jatkuvasti uusia leikkauskohtia.”

Kirja ajoittuu 2000-luvun alun vuosikymmenille, jolloin ihmisen käsitys omasta minuudesta muuttui rajusti. Ainakin mahdollisuutemme minuutemme ilmentämiseen on laajentunut valtavasti. Tätä identiteetin murrosta Liukkosen kirja kuvaa oivaltavasti ja Liukkonen määrittelee ihmisen itseyttä osin humoristisestikin.

”Ei se, että teeskentelee olevansa joku toinen, vaan että teeskentelee olevansa oma itsensä.”

Kun sosiaalisen median kehittäjät puhuvat metaversumista, Liukkosen kirjan voi lukea kuvauksena ihmisen indentiteetin pirstaloitumisesta reaalimaailman lisäksi metaversumiin.

Digitalisaation vaikutusta ihmiseen teksti pohtii muun muassa identiteettivarkauden kautta. Liukkosen tekstin mukaan:

”540 000 suomalaista on joutunut viimeisen vuoden aikana identiteettivarkausyrityksen kohteeksi ja 45 000 suomalaista on joutunut identiteettivarkauden uhriksi edellisen 12 kuukauden aikana.

»Ei ole enää mitään selkeää minää, ei mitään yksityistä elämää, näin minä ajattelen, kaikki palvelee itsestä irrotettua ja muokattua dataa, joka leijailee tuolla jossain», hän sanoi ja heilutteli käsiään epämääräisesti sakeassa ilmassa, demonstroiden, »leijailee ja vihjailee olemassaolostamme sen hetken kun me vielä fyysisesti asutamme tätä planeettaa. Sen jälkeen… sen jälkeen jäljellä meistä on vain sähköistä informaatiota, pikseleitä, kontrasteja, numerosarjoja, sävyjä, hajanaisten elämänhetkien sähköiseen tietokantaan tallentuneita mosaiikkeja. Elämä siirtyy jonnekin bittiavaruuteen. Tämä materiaalinen elämämme on pelkkä esipuhe sille ikuiselle elämälle, joka meitä odottaa tuolla jossain, nollien ja ykkösten kohisevassa taivaassa.»”

Otteessa vilahtaa teoksen nimi Elämä: esipuhe. Ehkä sillä Liukkonen tarkoittaa, että arkitodellinen elämämme onkin vain alkusoittoa sille ikuisuudelle, joka meistä jää elämään digiavaruudessa.

Kirjassa tehdään Suomen elokuvahistorian kalleinta filmiä, jonka valmistumisesta ei ole varmuutta. Liukkonen kertoo myös Wienissä olevasta kummallisesta opistosta. Sinne ajautuneita henkilöitä opetetaan karsimaan.

”Näin ollen on meidän tehtävänämme tarjota oppilaillemme rajoitettu kuva todellisuudesta, riisua todellisuus liian monesta vaihtoehdosta, jotta edes jonkinlainen kokonaiskuva on mahdollista muodostaa.”

Opiston metodi voisi olla monen kirjailija käyttämä keino, kun kirjoittaa juonikeskeistä tarinaa. Mutta Miki Liukkoselle karsiminen ei ole ohje, koska hän haluaa muodostaa 360 asteen kokonaiskuvan ihmisestä. Mutta mitä kaikkea on silloin kirjoitettava, kun pyrkii sanallistamaan kaiken sen mikä ihmiseen vaikuttaa vuosien ja vuosikymmenten aikana? Mitä on todellisuus ja mikä illuusiota?

”Illuusio on todellisempi kuin se mitä me kutsumme todellisuudeksi. Tarinat ovat totta. Kangastukset ovat totta. Harhat ovat totta.”

Liukkonen on taiteilijana ankara. Hän vaatii todelliselta taiteelta ehdottomuutta eikä kirjailijana säästä myöskään itseään. Ilkikurisesti hän pilkkaa kirjailija Miki Liukkosta vajavaisista filosofisista tiedoista, mutta moittii myös muita taiteilijoita laiskoiksi – onneksi ei nimillä.

”Eikö taiteen tekeminen ole vain eräänlaista suuntautunutta laiskuutta? ’Taiteilijaksi’ ryhtyvät tavallisesti ihmiset, jotka eivät tiedä mitä haluavat elämältään, heillä ei ole mitään päämäärää tai tavoitteita, he ovat toisin sanottuna tyhjäntoimittajia, innostuneita tyhjäntoimittajia, jotka täyttävät päänsä kaiken maailman ’ideaaleilla’ ja ’teorioilla’, joilla oikeuttavat, ei, joilla puolustelevat tekemisiään, antavat turhanpäiväisyyksilleen tekaistuja suuria teorioita ja ’merkityksiä’.”

Kirjan pituus ja melko myöhäinen ilmestyminen syksyllä on saattanut vaikuttaa siihen, ettei se ollut Finlandia-kirjapalkinnon ehdokkaana. Minulle yli tuhatsivuisen kirjan lukeminen oli nautittava kokemus. Sain olla pitkään mielikuvitusta ruokkivan ja oivalluksia paljon herättävän teoksen luoman maailman keskellä. Lukiessani nautin sen omanlaisesta humoristisuudesta ja kerronnan rentoudesta. Nyt en lukenutkaan tavanomaista juonellista ja realismin kangistamaa romaania. Ihailin tekijän loputonta mielikuvitusta, joka toistuvasti yllätti minut.

Olen sitä mieltä, että Elämä: esipuhe olisi ehdottomasti pitänyt olla kuuden ehdokaskirjan joukossa.