Jyväskylän hienosti järjestetyiltä kirjamessuilta palatessani osuin samaan junavaunuun kahden kirjailijan kanssa. Kotimatkan ajan puhuimme muun muassa äänikirjan vaikutuksesta kirjoihin ja kirjoittamiseen, mikä toimii ja mikä ei. Sanoin, ettei esimerkiksi Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto ole kuunneltuna niin hyvin vastaanotettavissa kuin lukien. Sama juttu on Miki Liukkosen Elämä: Esipuhe -teoksen kanssa.

Mahdolliseksi osoitukseksi äänikirjamuodon tuomasta muutoksesta voi sopia Joni Pyysalon lokakuussa ilmestynyt romaani Putoamispaikka. Pyysalo on aikaisemmin käyttänyt alaviitteitä runoissaan ja novelleissaan, mutta äänikirjanakin ilmestyneessä Putoamispaikassa ei alaviitteitä ole.

Joni Pyysalon Alaska-romaanin lopun sitaattiluettelo taas paljasti juonen traagisen käännekohdan repliikit suoriksi lainauksiksi ja siten valemuistoiksi, joita kirja kuvasi. Selkeä viittaus Henry Millerin Kravun kääntöpiirin farssimaiseen kohtaukseen löytyy hotellihuoneesta, jossa neiti esittäytyy Hamiltoniksi. Komiikan korostamiseksi kohtauksen pöytäkellon sekunnit nauravat päähenkilölle.

Putoamispaikasta löytyy useampia viittauksia runoihin, Alaskan luvuissa oli myös suoria lainauksia. Esimerkiksi Tom Waits -sitaatilla alkava luku toisti kyseessä olevan kappaleen loppukoukun. Alaskan lopun tiivistelmät lukujen sisällöstä oli kirjoitettu antamaan ristivaloa tai tulkintavihjeitä.

Putoamispaikassa on sitaatteja vain pari, tärkein niistä on Akira Kurosawan Seittien linnasta. Omasta mielestäni kirjan todellisen päähenkilön, Nonan, mytologinen nimi on paljastava. Sitä alleviivataan muun muassa kirjan lopun repliikillä ”nimelläni on merkitys”. Tulkintaa korostaa toisen puhelun läpi kuuluva puhelu (s. 171), jossa on lainaus Kurosawan Macbeth-muunnelman noitien ennustuksesta. Ja Nona seuraa vieläpä yhdessä kohtauksessa metsään linnun ääntä, kreikkalaisessa mytologiassa kohtalottarista Klotho on kehrääjä. Nonan tarinan voi lukea voimaannuttavana, maagisrealistisenakin kuvauksena itsen löytämisestä luontosuhteen kautta, mutta hahmo mahdollistaa myös suuremman, myyttisen tulkinnan.

Putoamispaikassa on myös kaksi Jaakko Yli-Juonikkaan Vanhan merimiehen tarinaan kohdistuvaa viittausta, jotka tuntuvat kuin lukuohjeilta. Vanhan merimiehen tarinassa ei ollut vanhan merimiehen tarinaa, vaan epäluotettavia kertojia. Putoamispaikassa kaiken keskellä viimeistellään televisiosarjasta peräisin olevan, yhden maailman tunnetuimman fiktiivisen aikakoneen jäljitelmää, jonka sisätilat tarkistetaan ainakin kahdesti (s. 244 ja s. 264). Tulkintaa tuntuu vahvistavan, että laitteen kylttien kirjaimista jätetään mainitsematta nimenomaan peräkkäiset O, L ja I: oli.

Putoamispaikassa kolmella päähenkilöllä on jokaisella oma juonensa ja psykologinen ongelmansa, ja kaiken päälle tarinassa rakennetaan metajuoni. Nona jää romaanin alussa pitämään huolta kadonneen isoäidin talosta ja puutarhasta. Miehen, Aranin, harharetket taas johtavat kansainvälisten selkkausten raportoijasta etsimään Irlantiin omia juuria. Arlaa, edellisten tytärtä, ohjaa kulutuskritiikki ja taistelu ympäristökatastrofia vastaan sekä kamppailulajiksikin kuvattu idealismi.

Putoamispaikassa on korostetun paljon luonto- ja matkakuvausta, joilla on ehkä haluttu korostaa korona-aikana lukijan mahdollisuuksia matkustaa edes mielikuvituksessa. Matkakirjallisuutta on myös luettu, rantahietikolla palloa pelaavat, alle metrin korkuiset olennot on lainattu J.M.Syngen kronikkaklassikosta Aran-saaret.

Runojen lisäksi Putoamispaikassa on viittaus myös Eduard Uspenskiin tai venäläisiin kansansatuihin ja Tove Janssonin kirjaan Vaarallinen juhannus, jossa Muumimamman veistämästä kaarnaveneestä puuttui jolla. Yhden luontokuvauskohtauksen surumielinen sudenkorentokuva tuo mieleen Kjell Askildsenin Thessalonikin koirat. Romaanissa mainitaan Kuolleet sielut sen korostamiseksi, että siitä löytyy muunnelma, joka on tuttu Nikolai Gogolin sekä klassikosta että Mel Brooksin komediasta Kevät koittaa Hitlerille, mihin viittaa myös romaanin metsäpalstan nimi.

Viitteet sitovat Putoamispaikan tiukasti kirjallisuuden traditioon, mutta toisaalta romaani on hämmästyttävänkin ajankohtainen. Ei pelkkien ilmastokriisin, kulutuskritiikin tai kekseliäiden huijausten suhteen, vaan siinä on kuvattu keskustelu saamelaiskäsityöläisten elinkeinoon kohdistuvasta huolesta, kun tuotteita ei uskalleta ostaa kulttuurisen omimisen pelossa. Sama keskustelu alkoi täysin sattumalta pari päivää ennen Putoamispaikan virallista ilmestymispäivää Lapin Kansassa, Ylellä ja Ilta-Sanomissa.

Kuinka paljon tarinaan kirjoitettuja viitteitä sitten tulisi löytää, ja mikä on niiden lisäarvo kirjalle? Tämän ikuisuuden kaltaisen kysymyksen äärellä varmaan moni kirjailija painii. Sille, joka tuntee laajalti kirjallisuutta ja populaarikulttuuria, tällaiset viittaukset ovat antoisia ja ne laittavat kirjan ikään kuin keskustelemaan laajemminkin kulttuurillisten ilmiöiden kanssa.