Olli Jalosen Stalker-vuodet on hienovaraisesti kirjoitettu sukupolvikuvaus parin vuosikymmenen muutoksista Suomessa. Se kuvaa opiskelijaelämää ja nuorten aikuisten tuntoja 1970-luvulta 1990-luvun alkuun. Jalonen antaa kaihoisan muistelun ajasta, jolloin samanikäisten ihmisten kokemukset tuntuivat vielä lähes kaikille yhtenäisiltä. Jalosen mestaruus huipentuu kirjan viimeisessä virkkeessä.

Tampereen yliopistoa pidettiin 1970-luvulla vasemmistolaisuuden valtaamana koulutuspaikkana. Ylipolitisoituneella vuosikymmenellä vasemmistolaisten opiskelijajärjestöjen vaikutusvalta oli voimakasta. Opiskelijat jakaantuivat tiukkoihin järjestörajoihin. Tämä on voinut vaikuttaa siihen, että opiskelijoiden mielipiteisiin kohdistui tavallista suurempi mielenkiinto. Siksi on mahdollista, että toimintaa seurattiin muutenkin kuin sosiologisin otantatutkimuksin.

Jalonen kirjoittaa päähenkilöstä, jossa on paljon samaa kuin itse kirjailijassakin. Nuori opiskelija houkutellaan salaiseen kohorttitutkimukseen, jolla kerätään tietoja yhden ikäluokan opiskelijoista. Aluksi työ tuntuu etuoikeutetulta ja siihen pääsy on mieltä kiehtovaa.

Sosiologia oli 1970-luvulla hyvin suosittu ja muodikas opiskeluaine. Usein mediassa sosiologeja haastateltiin yhteiskunnallisista paineista ja muutoksista. Tuohon aikaan jälleenrakentaminen oli vielä yksimielisen saman tahtoista. Ekonomistit eivät olleet nousseet muutosten tulkeiksi siinä määrin kuin nykyään.

Olli Jalonen: Stalker-vuodet (Otava 2022)

Epäröintejä ystävien tarkkailusta

Nuori kertojamies tekee tarkkailutyötään ensin tunnollisesti. Vähin erin mieleen hiipii kuitenkin epäilys. Omantunnon tuskia kertojassa herättää se, että hän joutuu tarkkailemaan omia ystäviään ja raportoimaan heistä. Ohjeekseen päähenkilö kehittää ajatuksen, jolla hän pystyy ulkoistamaan asian pois ystävyyssuhteista: ”Kohteita on tarkasteltava kylmän objektiivisesti, kuin välimatkan päästä, kuin vankilan vartiotornista pihalla liikkuvia.”

”Kun tutkimus eteni syvemmälle ja aloin olla siinä enemmän mukana, välillä he eivät olleet melkein kuin ihmisiä ollenkaan, koska parempi on ajatella niin, ei ihminen vaan tapaus ja kohde. Niin opin alussa, silloin ei turhaan mieti miksi ja yhtä ihmistä vaan kaikkia kerralla.”

Tarkkailijan mieli muuttuu koko ajan kriittisemmäksi. Tarkkaileminen vaikuttaa hänen omaan persoonallisuuteensa.

”Olin varmaan ollut mukautuva ja muitten mielipiteisiin liukuva jo ennemmin mutta vasta seuranta ja varominen oli tehnyt itsensä kätkemisestä tärkeän ja tavoiteltavan. Joskus ajattelin että paras on muuttua tapetinväriseksi ettei mitenkään jää mieleen, ei vastusta eikä puhu toisin vaan yrittää kaikessa kuunnella ja vain johdatella samanmielisenä juttua. Kun itse on juuri sopivasti, ei liikaa eikä liian vähän samaa mieltä, toinen myös avautuu enemmän koska saa vahvistusta ja hyväksyntää ja jatkaa syvemmälle kuin erimielisen seurassa. Ehkä sillä tavoin syntyi tuloksia, mutta itselleni se ei hyvää tehnyt.”

Sivullisuuden tuska

Isona asiana Jalonen kirjoittaa myös sivulliseksi ajautumisesta. Päähenkilö ajelehtii ystävyyksiin muiden kanssa, mutta jää kuitenkin koko ajan ulkopuoliseksi. Hän ei voi päästää ketään lähelleen, ettei vahingossa paljastaisi minkälaista tarkkailua tekee. Vähitellen hänen oma persoonallisuutensa hapertuu ja hän alkaa kadottaa itseään.

”Ehkä tämän silloinkin ymmärsin mutta en pysähtynyt ajattelemaan. Ei jokaiseen suuntaan voi olla samaa mieltä eikä kaikkialle valehdella koska jos niin tekee, haalistuu itse. Jos väriympyrässä pyörivät kaikki värit, ympyrä näyttää valkoiselta kuin likainen lumi.”

Osa tarkkailtavista opiskelijoista oli ”talvitaistolaisia”, kuten Jalosen kertoja heitä nimittää ja kesällä porvarillisissa ammateissa töissä. Kuvitellun utelun, tarkkailun ja tiedonkeruun tarkoituksena olisi tuohon aikaan voinut olla selvittää, mihin työpaikkaan nämä opiskelijat olivat tähtäämässä.

”Seitsemästä seurattavastani melkein kaikilla oli jo kunnon työpaikka, JP:llä ammattikasvatushallituksessa ja Annella sosiaali- ja terveysministeriössä, varmoja valtion paikkoja molemmat, ja Ritvaliisa tulisi etenemään pankkinsa sisällä yhä ylemmäs, Esalla oli oma kasvava yrityksensä ja Mauri teki Rautaruukilla tasaisen raskasta työtä ja sai siitä hyvää palkkaa.”

Opiskelemisesta työelämään siirtyminen oli sekin päähenkilölle omaa persoonallisuutta horjuttavaa. Hän pääsee Indonesian suurlähetystöön ”puhtaaksikirjoittamaan” tiedotuksia ja ”korjauksia” suomalaisten lehtien ja medioiden julkaisuihin. Hänen tehtävänään on kirjoittaa toisenlaista totuutta muun muassa Indonesian harjoittamasta väkivallasta Itä-Timorissa. Hän on yhteydessä lehtien päätoimittajiin ja myös Yleisradioon. Jälleen hän joutuu kirjoittamaan raportteja asioista, joista itse on eri mieltä. Tämä osa kirjasta on Olli Jalosen oman elämänsä kuvausta, sillä hän toimi suurlähetystössä tuohon aikaan.

Kirjassa on ovela viritys etsiä ihmisistä samankaltaisuuksia ja samalla löytää jokaisesta omanlaisensa persoona. Tuntuu kuin Jalonen kuvaisi, miten mahdotonta on saada kokonaiskuvaa yhdestä sukupolvesta utelemalla ja stalkkaamalla heidän elämäänsä ja ajatuksiaan. Kertojallaan Jalonen osoittaa, että ihminen helposti ajautuu etsimään sitä, mitä hän haluaakin löytää

”Kuulostelin silloin liiankin tarkasti miten toinen sanoo. Se on aivan turhaa koska jos alkaa vaania kuulemaansa varmaan kuuleekin ja löytää mitä luulee löytävänsä.”

Vakoilua vai sosiologista tutkimusta

Olen ollut opiskelemassa Jalosen kanssa samaan aikaan Tampereen yliopistossa. Siksi minun oli helppo palauttaa asioita ja tunnelmia mieleen. Itse en havainnut kirjan kaltaista opiskelijoiden tarkkailua. Toisaalta tarina herättää monenlaisia ajatuksia tuon ajan sukupolvesta. Kaihoisan kipeä nostalgia ei ole aina väärään johtava. Joskus sekin tuottaa oikeanlaisia signaaleja siitä, miten asiat ovat aikanaan olleet.

Kahden tutkijan selvitykset 1970-luvun kohorttitutkimuksista antavat samansuuntaisia ajatuksia kuin Jalosen kirja. Jani Erola ja Semi Purhonen ovat omissa töissään selvittäneet väestön luokkaeromuutoksia vuosien 1975–2000 välisenä aikana. Ne osoittavat, että vuosina 1945–1965 syntyneiden sukupolvien kohorteista voidaan löytää samankaltaisuuksia. Niiden mukaan tuon ajan ihmisiä voidaan ehkä ajatella viimeisenä sellaisena ajanjakson sukupolvena, jolla on ollut samansuuntaisia elämänkokemuksia.

Kansallisen yhtenäisyyskulttuurin muutokset sekä nuoriso- ja alakulttuurien eriytyminen ovat myöhemmin pirstaloineet sukupolvikokemuksia. Näin olleen tuntuu, että Olli Jalonen on kirjoittanut talteen jo kadonneen ja jossain määrin ehjän sukupolven kokemukset. Nykyajan median muutokset ovat tehneet ihmisten tarkkailusta niin helppoa ja kattavaa, ettei ”stalkermaiseen” tapaan ole enää paluuta. Siksi Jalosen kirja on tärkeä kuvaus ihmisen yksityisyyden rajojen muuttumisesta ja yhteiskunnan murroksesta.

”Kirjoitin näistä vuosista jotka tulisivat olemaan kaikkien kohorttien reaaliaikaisen urkinnan, moninkertaisen valvonnan ja ohjailun, ihmisten hyväksikäytön aikaa.”

Stalker, Solaris, Andrei Rublev ja Tarkovski

Olennainen osa 1970-luvun kokemuksista oli perehtyminen elokuvan historiaan ja klassikoihin. Niitä ahmittiin elokuvakerhoissa, elokuva-arkiston näytöksissä ja kaupallisissa teattereissa. Ryhmäkuuluvuuteen liittyi se, ettei Bondeja ja muuta länsimaista elokuvahapatusta katsottu. Tosin voitiinhan niitäkin katsoa, jotta perehdyttäisiin kapitalismin huonoihin puoliin. Tällaista keskustelua Jalonen on kirjaansa tallentanut.

Kirjan nimessäkin on Andrei Tarkovskin yhden elokuvan nimi, Stalker, jonka ensi-ilta oli vuonna 1979. Elokuva kertoo salaperäisestä, saastuneesta, vyöhykkeestä, jossa Stalker-niminen hahmo opastaa tutkijoita. Tietojen keruu on kuitenkin siellä vaikeaa, koska mitkään asiat eivät pysy samanlaisina, eikä mitään voi ennustaa.

Yksi henkilöistä, Kai, oli koonnut elokuvista kirjan Solaris ja 100 muuta. Sitä selatessaan päähenkilö huomauttaa, ettei siinä kukaan kirjoittanut Andrei Tarkovskin Solaris-elokuvasta. Solaris-nimen valitseminen tähän kirjaan on Jaloselta hieno oivallus. Elokuva sijoittuu salaperäiselle avaruusasemalle, jossa on vaikea erottaa, mikä on todellista ja mikä epätodellista.

”Huomasitko että kukaan ei ole kirjoittanut Solariksesta? Se oli tainnut vain jäädä vahingossa otsikkoon, Anne sanoi kun oli hakenut yläkerrasta nipun erivärisiä silkkinauhan pätkiä.”

Olli Jalonen lopettaa kirjansa mestarillisesti tähän kohtaukseen ja kirjoittaa:

”Jos kaikki kirjoittivat siitä mutta ei kukaan omaa lukua, minä sanoin.”

Kun tämän lukee, Jalosen kirjan lukukokemus saa aikaan myllerryksen päässä. Mitä olenkaan lukenut ja miten sen ymmärrän? Tarkoittaako tämä, että Jalosen mukaan ajankuva ei muodostu yleisistä asioista, vaan yksittäisten ihmisten tarinoiden kautta? Onko siis päähenkilön pyrkimys vakoilla ja kirjata ylös havaintojaan turha, ja ettei sillä tavoin pysty saamaan esiin ajanjakson luonnetta?

Toisaalta mieleen tulee myös Tarkovskin toinen elokuva Andrei Rublev. Siinä yksinäinen munkkimaalari joutuu sivullisena kokemaan epäluuloa ja vihaa. Toisena oheistarinana elokuva kertoo tarinan Tsaarin kellon valamisesta. Tehtävään joutuu kirkonkellojen mestarivalajan oppipoikana ollut nuori Boriska. Vaikeuksien jälkeen hän löytää ja saa kerätyksi oikeanlaista savea ja onnistuu kellon valamisessa. Vaikka kello soi komeasti, silti nuori valaja itkee epätoivoisesti – hän ei sittenkään saanut esiin sitä mitä tavoitteli.

Minusta kirjassa päähenkilö tuntee epäonnistuneensa yrityksessään kirjoittaa ylös ihmisistä oikeita tietoja ja ajankuvaa. Mutta tämä ei kohdistu itse kirjailija Olli Jaloseen. Hän on onnistunut taas mestarillisen hienosäikeisesti tavoittamaan menneen ajan tunnelman.