Riitta Jalosen Omat kuvat on pysäyttävän kaunis teos. Se on paljon sivujaan suurempi kirja. Jalonen kirjoittaa kirjailijana olemisesta sekä kuvitteellisen tekstin ja henkilöiden luomisen monimutkaisuudesta. Kirjailija avaa lukijalle uusia maailmoja ja tutustuttaa uusiin henkilöihin, mutta samalla kirjailija itse arvelee jäävänsä kuvitellun maailman alle piiloon.

Omat kuvat -romaani pysäyttää lukijana minut moneen kertaan ja jättää miettimään. Kirjaan ylös paljon muistiinpanoja. Monet niistä ovat sellaisia aforismimaisia tiivistymiä, joita tekisi mieli tulostaa lukunurkkaani muistutukseksi. Keräsin niitä tämän artikkelin loppuun.

”Fiktio on suoja, mutta kirjoittaminen voi olla myös peittämistä ja jonkin oleellisen väistämistä. Joskus on ollut vaikeaa synnyttää toden päälle peitetarinaa, jonka läpi lukijalla olisi mahdollisuus nähdä.”

Omaperäinen kirkkaus on ollut mielessä aina, kun olen lukenut Riitta Jalosen kirjoja. Se kirkkaus tulee kauniista tekstistä, jossa kuvatut henkilöt sekä heidän tekojensa ja mielipiteidensä rajat piirtyvät selkeästi ymmärrettävinä.

Riitta Jalosta voisi kutsua sanojen maagiksi. Hän taikoo kielellään tarinoita, jotka luovat lukijan mielikuvitukseen ennestään tuntemattomia polkuja. Ne polut ovat olleet minulle nautinnollisia kulkea.

Sairaus ja kipu

Sairaus on monella tavalla läsnä tässä kirjassa. Se on kertojan omassa elämässä nuoruudesta alkaen. Uraansa lopettamassa oleva kirjailijaminä matkustaa Thomas Mannin Taikavuori-romaanin tapahtuma- ja mielenmaisemiin.

”Muistikirjan vieressä on Taikavuori. Avaan sen mutta lasken takaisin pöydälle. Menen parvekkeelle vaikka ulkona on jo pimeää. Naapuritalon yökulkija on keittiössä, valuttaa vettä kannuun. Katselen vuoron perään naapuria ja kauas sinne missä Alpit kohoavat, mutta nyt niitä ei näy. Davos on jossakin siellä.”

Jalonen kirjoittaa fyysisestä ja henkisestä kivusta.

”ei historiallista kipua ole olemassa, me olemme kipu, siksi me emme voi ymmärtää.”

Kirjailijana Jalonen sanoo etsineensä aina itseään. Lukiessa ajautuu kiinnostavasti pohtimaan kuinka monena persoonana kirjailija joutuukaan elämänsä aikana olemaan, ja kuinka pysyvää on oma minä lukuisten keksittyjen joukossa.

”Itseään ja edellisiä sukupolvia joutuu parsimaan elämä elämältä kokoon. Olen yrittänyt kulkea fiktiivisten ihmisten kautta kohti sielun omakuvaa. Se on kenties olemassakin vain niin, fiktiivisenä.”

”Elämää ei voi kuitenkaan kutistaa juonelliseksi tarinaksi, eikä fiktiota kiinnosta pelkät näyttävät juonenkuljetukset vaan kaiken alla oleva näkymätön, joka salaa teettää ajatusten ja tunteiden kertomusta.”

”Kirjoittaessa oma muuttuu fiktiivisen ihmisen omaksi, ei kirjailijaa ole silloin olemassa.”

Kuolema varjostaa tarinaa sairauksien, isän kuoleman, mutta myös Jalosen itsensä kautta. Olenkohan koskaan lukenut niin liikuttavaa kuvausta rakkaan ihmisen pois lipumisesta kuin Jalosen kirjassa.

”Keskityin katsomaan yhtä kyyneltä. Se tuli isän silmänurkasta, ja sillä oli oma reitti. Alaluomen jälkeen kyynel pyyhkäisi kohti nenän sivua, jossa se muutti suuntaa ja hajosi silmieni edessä poskelle. Kun toinen kyynel tuli, en ajatellut enää sen kulkureittiä. Isän silmiinkin sattui. Näin viimeiseksi silmät, vasen jäi vähän raolleen, vilkkui sinisenä kalvona, mutta isä ei katsonut sieltä enää.”

Kuka kirjailija on?

Jalonen kysyy itseltään peruskysymystä: kuka minä olen?

”Kysymys, jota melkein kaikki pohtivat, on yksinkertainen: kuka minä olen. Se on kuoleman ajatuksen vieressä oleva kysymys, ja ennen kuolemaa siihen olisi löydettävä jollakin lailla vastaus.”

”Minua kiinnostaa kuka minä olen myös sen tähden, että omassa persoonassani on tallessa paljon toisten ihmisten tuntemuksia, jotka olen imenyt sisälleni. En aina ole erottanut, mikä on omaani, mikä jonkun toisen antamaa tai minuun työntämää.”

Jalonen miettii, miten hän ”haluaisi löytää suhteen omaan itseeni myös ilman kirjoja, ilman välittäjäainetta”.

Jalonen kirjoittaa myös sellaisesta, mikä ei ole rationaalisen järjen kautta ymmärrettävissä. Se ei kuitenkaan johda hänellä mystiikan suuntaan. Alitajunta toimii kirjailijalle lähteenä, josta voi ammentaa uusia hahmoja tarinoihin.

”Fiktio ponnistaa kertomuksen alta ja alle, on sieltä kotoisin. Se on viisaampi kuin kirjailija, koska sen käytettävissä on alitajunta, jonka ansiosta se voi rauhassa luoda vertauskuvia. Olen varma siitä, että alitajunnalla on omatunto, joka haluaisi ihmisen tuntevan oman aineistonsa.”

Arkipäiväisiin havaintoihinkin Jalonen saa paljon monimerkityksellistä kauneutta.

”Katsoin kaukana olevaa Könkkölän rantaa ja päätin uida sinne asti, että järveen tulisi minun näköiseni arpi.”

”Syntymäpäivä on uusi alku, ihmiselle annetaan yhden kerran vuodessa uusi mahdollisuus, puhdas kirjoittamaton vuosi.”

”Kynästä tuli parsinneula, joka etsi meistä molemmista reikiä, jotka piti ensin nähdä ja sitten tehdä sanoilla ehjäksi.”

”Tein nimet yksi kerrallaan, en tiennyt että tulisin pyyhkimään ne pois piparmintulta tuoksuvalla pyyhekumilla, hankaamaan niin kauan että ne sotkeentuisivat toisiinsa.”

Kiehtovaa ajatella miten pyyhekumi sekoittaa henkilöiden nimet ja miten ne kerrostuvat kirjailijan päässä, ohenevat, korostuvat tai lomittuvat keskenään.

Työnsä raskauden Jalonen tuntee. On ollut henkisesti raskasta kuvitella ihmisiä, saada heidät sanallisesti paperisilla sivuilla elämään. Henkisestä väsymyksestä en kuitenkaan löydä tässä kirjassa merkkejä.

Höyhenenkevyet mutta raskaita kantaa

”Fiktiiviset ihmiset eivät paina mitään, he ovat samankaltaisia kuin ajatukset, fyysisesti kevyitä mutta joskus hyvin raskaita kantaa.”

Jalonen kirjoittaa ikuisuuskysymyksestä, johon hän on varmaan kirjailijahaastattelussa joutunut vastaamaan monta kertaa: kuinka paljon kirjailija kirjoittaa itsestään?

”Oma elämä on aina kirjojen taustalla, suoremmin tai epäsuoremmin, mutta minusta on tuntunut, että kirjoittaminen itsensä läheltä on vaikeampaa kuin kirjoittaminen kokonaan keksitystä henkilöstä ja keksityistä tapahtumista. Kirjailija on sijainen.”

”Eniten kirjailija on kuitenkin itsensä sijainen. Kirjoittaessa haen uutta muotoa sille mitä on joskus ollut, ja sillekin mistä en muista yhtään mitään. Kun muodonmuutos tapahtuu ja epämääräisinä sisimmässä kelluvat kuvat ovat hahmottuneet sanoiksi, saan tietää itsestäni jotakin uutta.”

Kirjailijan roolia Jalonen pohtii monelta kantilta. Hyvä fiktio voi saada lukijan löytämään salaisuuksia, herättää ajattelemaan ja havaitsemaan tunteita, joita ei ole aiemmin tietänyt tuntevansa.

”Aikaisemmin ajattelin, että omista kirjoista kertominen syö tekstiin sanoilla hitaasti kaiverrettua tunnetta. Mutta fiktion voima on niin suuri, ettei sen salaisuutta voi purkaa. Se säilyttää vapautensa ja herättää kirjailijassa ja lukijassa tunteita, jotka ovat ihmisessä jo valmiina vaikka hän ei tietäisi sitä.”

Toivon hartaasti, ettei tämä kirja ole Riitta Jalosen viimeinen, sillä niin paljon hän on lukijoilleen antanut. Ehkä hänellä on kuitenkin oikeus ajatella tätä päätökseksi, koska tähän teokseensa hän on kirjannut ylös paljon viisaita sanoja kirjailijuudesta.

Kirkkaus-romaanissaan Jalonen kirjoitti vuonna 2016:

”Kun on kerran päästänyt kertomuksen pois pimeästä ja tuonut sen valoon, etsinyt ja löytänyt sanat, ei voi enää kulkea taaksepäin, ei voi katua ja perääntyä.”

Kirjallisuus tuo valon ja on parhaimmillaan kirkkautta.

Sitaatteja Omat kuvat -kirjasta

Alkuperäisen aikamuoto on preesens; se ei pakota poistamaan elämästä mitään. Sen tähden se on kirjallisuuden tärkein aikamuoto, vaikka sitä ei olisi kirjoitettukaan näkyville. Kirjat ovat välittäjäainetta, eri aikamuotojen kerroksissa matkustavia kuljettajia, jotka hakevat voiman taustasta, näkymättömiin häipyneiden kokemusten preesensistä.

Kirjailija on myös lukijansa sijainen, koska hän kirjoittaa kokemuksen, johon lukija voi halutessaan samaistua. Pitkään tehdyn työn liikahtaminen toisten luo on antanut tunteen, etten ole kirjoittanut kirjojani turhaan. Jos sanat kaikuvat paperilla, ne kaikuvat myös toisissa ihmisissä.

Olen onnellinen, että mielikuvitukseni ja kaipaukseni loi heidät, sillä olen pikkuhiljaa alkanut ymmärtää, että fiktio muistuttaa ruumista suojaavaa ihoa. Fiktio on syntynyt mielen turvaksi.

Ehkä fiktiossa on paikka, jossa poispyyhkiytyneet muistot, ihmiset, tunteet ja tapahtumat hakevat uuden elämän ja hitaasti kirkastavat kohdat, joita ei ole kestänyt katsoa paljain silmin.

Ihminen on sekoitus muistamista ja unohtamista, fiktion kirkastamaa ja fiktion mustaamaa; kenties mieli ei edes pysty tunnistamaan alkuperäistä puhdasta kokemusta, mutta alkuperäinen tekee kaikkensa tuodakseen itsensä esille.

Taiteen paikka on tässä. Voi olla, että aikanaan fiktiiviset ihmiset katoavat mielestäni ja minulle jäävät vain muistot ja elämä, jonka heidän avullaan sain.

Kirjailija on myös lukijansa sijainen, koska hän kirjoittaa kokemuksen, johon lukija voi halutessaan samaistua. Pitkään tehdyn työn liikahtaminen toisten luo on antanut tunteen, etten ole kirjoittanut kirjojani turhaan. Jos sanat kaikuvat paperilla, ne kaikuvat myös toisissa ihmisissä.

Pian kun kirjoittamisen aika on ohi, sanat menevät sinne, missä ne syntyivätkin: oman pään sisälle, ja häipyvät pois toisten ulottuvilta.

Kirjailija Riitta Jalonen. Kuva Marjaana Malkamäki.

Riitta Jalosen kirjat

Enkeliyöt, Tammi 1990
Säde, Tammi 1992
Rakkausmuistot, Tammi 1994
Taudin syy, Tammi 1996
Todistaja Brigitin talossa, Tammi 1998
Yö on oranssi häkki, Tammi 2000
Hula-hula, Tammi 2002
Kuvittele itsellesi mies. Naisille, jotka kuuntelevat merisäätä saadakseen tietää aallonkorkeuden, Tammi 2005
Veteen pudonneet, Tammi 2007
Hyvää yötä Irma Noora, Tammi 2010
Kuka sinut omistaa, Tammi 2013
Kirkkaus, Tammi 2016
Tanssikaa!, Tammi 2019
Omat kuvat, Tammi 2022