Kummituksia – onko heitä?
Luin uudestaan Pienen kummituskirjan, koska Juhani Karila kirjoitti teoksessaan Pienen hauen pyydystys niin kiehtovasti soiden, lampien ja metsän kätköistä nousevista kummajaisista. Halusin palauttaa mieleen, minkälaisia tarinoita maahisista ”vanha kansa” on kertonut.
Kati Lampela valikoi Suomalaisen kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistosta kummitustarinoita 1880-luvulta 1960-luvulle. Ne kuvaavat paitsi kummittelevia olioita ja ilmiöitä, myös paljon kansanperinteeseen liittyviä muita tärkeitä asioita. Tarinat kertovat tavasta elää ja reagoida yllättäviin asioihin.
Näyttää siltä, että ihmiset innostuvat ja herkistyvät kummitustarinoista usein kriisiaikoina. Ne liittyvät yleensä yöaikaan, hylättyihin taloihin ja outoihin paikkoihin. Kummituiset, kuten joissakin tarinoissa niitä kuvataan, saavat joskus ihmishahmoisen muodon. Niitä on kuvattu päättömiksi miehiksi, harsomaisiksi haamuiksi ja viestintuojiksi vainajista. Väärin kohdellut vainajat saattoivat tulla vaatimaan oikeutta jälkikäteen.
Kummitustarinat toimivatkin eräänlaisina moraalin koettelemuksina ja vartijoina. Eläimistä kummitukset yhdistetään kotieläimistä usein koiraan, hevoseen tai jopa lehmään. Menneiden aikojen tiedon vähyys on saattanut ruokkia ihmisiä uskomaan, että on olemassa henkiolentoja, joiden olemassaoloa kaikki eivät havaitse. Syrjäkylien tietäjäeukot pystyivät niitä näkemään tai pienet lapset herkistyivät kuvittelemaan.
Lampela jakaa kummitustarinat kansanperinteessä kahteen pääryhmään: yliluonnollisia voimia ja olentoja käsitteleviin uskomustarinoihin sekä historiallisiin paikallistarinoihin. Uskomustarinoissa reaalimaailma ja yliluonnollinen kohtaavat. Historialliset tarinat ovat säilyttäneet kansanomaista paikallishistoriaa.
Pelottavilla tarinoilla on ollut aikoinaan monenlaisia merkityksiä. Ne toimivat varoittavina esimerkkeinä lapsille ja huonosti käyttäytyville aikuisille. Kauhutarinat myös kiehtoivat kuvittelemaan arjen samankaltaisuuteen muutoksia ja yliluonnollisia voimia voittamaan vaikeudet. Lampelan valikoimat kertomukset osoittavat, kuinka kansa on kertonut kauhutarinoita pimeinä iltoina unta odotellessa.
Pienen kummituskirjan joistakin tarinoista voi löytää samoja piirteitä, joita on Juhani Karilan teoksen oudoissa olioissa. Kemijärveläinen kauhukertomus vuodelta 1961 kuvaa kuinka Huttujärven jäällä hiihtäjämiehen seuraksi oli lyöttäytynyt jättiläiskokoinen hahmo. ”Sillä oli korpikuuset sauvoina, juurakot sompina, ja sen haarojen välistä olis voinut hevosella ajjaa.”
Vanhoista tarinoista löytyy keinoja karkottaa kummituisia. Rohkea mies tai mitään pelkäämätön kupparieukko saattoi peräänantamattomuudellaan ja vastaan panemalla ajaa oudon hahmon pois. Tarinoissa on painittu kummajaisten kanssa tai sanallisesti sivallettu sellainen tiehensä. Kristinuskon käyttäminen näyttää joissakin tarinoissa myös tepsineen.
Kirjan kuvituksen on tehnyt lahjakas tyttäreni Aino Saarikivi, jonka vanha sukunimi Puttonen komeilee vielä uudenkin painoksen kannessa. Vuonna 2006 julkaistusta Pienestä kummituskirjasta on nyt vuoden 2020 alusta otettu toinen painos.
Pieni kummituskirja – Tarinoita vuosien takaa (toim. Kati Lampela; kuv. Aino Saarikivi (Puttonen), Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006)
